Peruskysymysten äärellä

Matti Viialainen

Historian saatossa Tukholma, Pietari, Moskova, Berliini sekä jossain määrin myös Lontoo ja Washington, ja nykyään erityisesti Bryssel ovat niitä pääkaupunkeja, joissa asioistamme on tosiasiallisesti päätetty tai päätetään.

Pahinta on ollut, kun ratkaisut on tehty kokonaan selkämme takana ja meiltä mitään kysymättä, kuten tapahtui ns. Ribbentrop-sopimuksen lisäpöytäkirjassa, jolla Hitler syksyllä 1939 luovutti Suomen Neuvostoliiton etupiiriin.

Halusimme välttää ikiajoiksi talvisodan alussa toteutuneen yksinjäämisen ja joutumisen suurvaltojen vaihtorahaksi, kun vuonna 1994 äänestimme Euroopan unioniin liittymisen puolesta.

Jäsenyyden varmistuttua presidentti Mauno Koivisto lausui ääneenkin, että kyse oli viime kädessä turvallisuuspoliittisesta valinnasta. Ainakin alitajunnassa useimpien ”kyllä” äänestäneiden mielissä vaikutti halu hakea turvaa Venäjän varalta ja identifioitua ”länteen”, kun tilaisuus tarjoutui.

Poliittisesta linjavalinnasta oli ensi sijassa kyse myös silloin, kun liityimme ainoana pohjoismaana yhteisvaluutta euroon. Motiivina olivat tietysti myös vakaampi raha ja alhaisemmat korot.

Molemmista jäsenyyksistä on ollut eittämättä hyötyä Suomelle. Mutta kaikki ei ole mennyt niin kuin toivoimme tai pikemminkin sinisilmäisesti uskoimme.

Sopimusten noudattaminen ja itse omista raha-asioista kuten veloista huolehtiminen, eräänlainen perusrehellisyys, on aina kuulunut suomalaisiin perushyveisiin. Oletimme, että myös EU perussopimustensa mukaisesti rakentuisi näille samoille arvoille.

Mutta eihän se niin ollut, vaikka sopimuksissa niin lukee.

Eurokriisiin on monia syitä, kuten jäsenmaiden talouksien oikeasti erilainen suorituskyky. Silti pohjimmiltaan kyse on tyystin erilaisista poliittisista kulttuureista, joiden muuttaminen ei ole helppoa ja tuskin mahdollistakaan.

Sellaiset käytännöt, jotka meistä näyttävät vakavalta moraalikadolta ja suoranaiselta huijaukselta, eivät sitä kaikkien EU-maiden poliitikkojen mielestä suinkaan ole, kun yli varojen eläminen ja laskujen maksattaminen sitten muilla ei näytä aiheuttavan minkäänlaisia omantunnontuskia.

Suomikin on nyt taantumassa tämän erilaisen poliittisen kulttuurin synnyttämän holtittomuuden takia. Työttömyys lisääntyy ja velka paisuu samalla kun nettomaksumme EU:n budjettiin kasvaa. Unioni direktiiveineen uhkaa muuttua kiviriipaksi, ellei sen suuntaa saada korjatuksi.

Vasta muutaman vuoden kuluttua tiedämme, onko hallituksen ja EU-päättäjien tähänastinen linja ollut oikea eli ”pienemmän riesan tie” vai olisiko ainakin Kreikka pitänyt jättää jo alusta pitäen yhteisvaluutan ulkopuolelle tai ainakin heti tilastoväärennysten tultua ilmi ja velkakriisin puhjettua todeta maksukyvyttömäksi ja laittaa velkasaneeraukseen.

Euroopan keskuspankin massiivisilla toimilla, käytännössä virtuaalirahan liikkeeseen laskemisella, pahin on toistaiseksi vältetty. Onneksi inflaatio ei ainakaan vielä ole päässyt valloilleen, vaikka kaikki ne pyhät Saksan keskuspankin periaatteet, joiden varaan EKP rakennettiin, on rikottu.

Viimeistään nyt on aika pysähtyä pohtimaan, mitä vaikutuksia Suomen asemaan ja tulevaisuuteen tällä kriisillä ja erityisesti sen ratkaisemiseen ehdotetuilla keinoilla on.

Pöydällähän on komission ja EU:n puheenjohtajan ehdotukset, joilla EU:sta tehtäisiin yhä enemmän oikeasti liittovaltio. Sitähän yhteinen valtiovarainministeriö, unionin budjettivalta, yhteisvastuulliset eurobondit ja yhteinen pankkitalletusten suoja tarkoittaisivat.

Tästä suuresta linjavalinnasta – menemmekö yhä ripeämmin askelin kohti eurooppalaista liittovaltiota, vai emmekö mene – tarvittaisiin kunnollinen ja analyyttinen keskustelu. Peräänkuulutan linjapuheenvuoroja kaikilta johtavilta politiikoilta presidentistä alkaen.

Uusimmassa kirjassaan savolaiskomissaarimme Olli Rehn argumentoi, ettei EU ole eikä siitä voi tulla liittovaltiota, koska siltä puuttuu tärkein liittovaltion ominaisuus eli valta päättää omasta toimivallastaan. Tämä on epäilemättä totta.

Mutta totta on sekin, että aiemmin kansallisvaltioille kuulunutta toimivaltaa on jo luovutettu EU:lle niin paljon, että se jo käytännössä toimii pitkälti kuin liittovaltio esimerkiksi maatalous-, raha- ja kauppa- sekä alue- ja ympäristöpolitiikan alalla.

Ja kriisiin vedoten moni muukin kuin Suomen vihreiden nuorisojärjestö haluaa muuttaa unionin aidoksi liittovaltioksi. Federalismi elää ja voi hyvin varsinkin europarlamentissa, komissiossa ja tietysti tulonsiirtoja kaipaavissa Välimeren maissa.

Britannia, Ruotsi ja Tshekki sen sijaan eivät näihin liittovaltion rakennustalkoisiin lähde. Suomenkin on kuitenkin myös valittava puolensa. Seuraammeko Saksaa, kuten yleensä, vai olisiko etujemme mukaista paremminkin EU-politiikkamme ”ruotsittuminen”?

Onko Suomella onnellisempi tulevaisuus EU:n vähäisenä osavaltiona, vai pitäisikö ottaa vähintäänkin aikalisä EU-integraation syventämisessä? Entä jos joka tapauksessa liittovaltioon mennään, olisiko se keskitetty vai hajautettu?

Kaikissa tapauksissa välttämätön reunaehto on mielestäni se, että täällä kotimaassa puretaan keskitettyä vallankäyttöä ja lisätään ihan oikeasti paikallista ja alueellista itsehallintoa.

Muutoin aidosta kansanvallasta ja läheisyysperiaatteesta ei jää jäljelle kuin Brysselin etäispäätteenä toimivien osavaltioministeriöidemme käytäville kadonnut haikea muisto.

Kirjoittaja on Etelä-Savon maakuntajohtaja.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Ilmasto pysyy mielessä – Kunnatkaan eivät seuraa toimettomina sivusta

Grilli ei kuulu joukkoon

Eropiikki aina, kun Räsänen puhuu kirkosta

Yliopistojen todistusvalinta johtaa uusiin ongelmiin

Kannattaako metsien jatkuva kasvatus?

Väki keskittyy Kuopiossakin

Uusi nelivuotiskausi alkamassa

Keskusta kulkee kohti sukupolvenvaihdosta

Raha ei takaa vaalionnea, mutta yleensä auttaa

Varaus ei takaa menestystä

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.