Pomminvarma juttu

En osta iltapäivälehtiä, koska niitä myydään lööpeillä, joiden käyttövoimaa ovat kauna, juorut ja tuomitseminen. Boikotti on kestänyt jo toistakymmentä vuotta, mutta kerran jouduin lipeämään. Silloin ostin Iltalehden, koska oma juttuni oli päätynyt lööppiin.

Oli toukokuu 2002, ja esikoisemme oli syntymäisillään, ja viimeiset viikot ennen laskettu aikaa urakoin juttuja eri lehtiin. Yhden jutun yhteydessä törmäsin netissä suomenkieliseen sivuun, jolla oli tarkat ohjeet kymmenien pommien tekemiseen. Sivu myös yllytti käyttämään hengenvaarallisia räjähteitä muiden vahingoittamiseen.

Sivu oli vastenmielinen, mutta erityisen kummaa oli, että sen osoite oli Tampereen kaupungin sivujen alla. Lähetin aiheesta viestin ylläpitoon ja jäin odottamaan vastausta.

Pariin päivään ei tapahtunut mitään, ja lopulta kyllästyin odottamaan, kun en saanut ylläpidolta edes viestiä. Sisälläni heräsi loukattu kunnon kansalainen, ja lähdin sankaritoimittajana kostamaan vääryyttä. Lähetin yön hämärissä sähköpostia Iltalehteen, ja aamulla uutispäällikkö tilasi minulta jutun.

Kun aloin kaivaa tietoa, sain ensimmäiseksi puhelimen päähän atk-henkilön, joka jo tunsi asian. Hän naureskeli ja rupatteli mukavia, kunnes tajusi puhuvansa toimittajalle ja lopetti puhelun.

Tiedottaja otti asian rauhallisemmin ja kertoi, että pommiohjeet olivat koulupojan sivulla. Tiedottaja lupasi, että koulusta otettaisiin yhteyttä, mutta puhelua ei kuulunut.

Neljän aikaan soitti Iltalehden iltauutispäällikkö ja höyrysi jutun perään. Totesin, että koulun kommentit puuttuvat, mutta päällikköä tämä ei haitannut: "Laitetaan juttu lehteen ja kysytään koulun kommentit huomenna!"

Tuossa vaiheessa koko juttu alkoi kaduttaa, ja kohta kadutti enemmän, kun heti perään soitti koulun atk-opettaja. Hän kertoi, että sivu oli mennyt nettiin atk-tunnin tiedostonsiirtoharjoituksessa, minkä vuoksi valvonta oli hetkeksi pettänyt. Samalla hän välitti rehtorin terveiset, että "ei tästä varmaan tarvitse mitään kirjoittaa".

Tapaus alkoi vaikuttaa mitättömältä, ja olisin mielelläni jättänyt koko jutun tekemättä. En kuitenkaan enää uskaltanut, koska olin myynyt jutun ja tarvitsin rahaa.

Tein siis mitä pystyin. Kirjoitin jutun niin kauniisti ja asiallisesti kuin osasin. Viittasin vain "tamperelaiseen kouluun", en maininnut henkilöiden nimiä ja karsin kaiken, mistä voisi repiä jatkojutun. Luetin tekstin vielä atk-opettajalla, ja tämä oli hivenen lyöty, mutta selvästi helpottunut jutun sävystä.

Seuraavana aamuna menin Iltalehden sivuille. Paha aavistus kävi toteen, kun näin lööpin kakkosotsikon: "Pommiohjeet päätyivät koulupojan kotisivulle".

Pari seuraavaa päivää tuijottelin atk-opettajan numeroa. Teki mieli soittaa ja kysyä, kuinka juttuun oli suhtauduttu, ja pahoitella, että homma karkasi käsistä. Erityisesti minua huolestutti se "hyvä ja kunnollinen" koulupoika, joka oli ajattelemattomuuttaan tehnyt jotain, mikä päätyi valtakunnan julkisuuteen.

Rohkeus ei kuitenkaan enää riittänyt uuteen yhteydenottoon. Lohduttauduin, että jutussa oli asiaakin ja toivoin, että koulupoika olisi läksynsä opittuaan koulun sankari.

En silti päässyt ajatuksesta, että olin tehnyt tikusta asiaa ja myynyt periaatteitani. Hintana huimat 200 euroa.

Kirjoittaja on heinäveteläinen elokuvaohjaaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.