Punaista, vihreää, sinistä

Tuusniemeläiset kutsuvat itseään mielellään "oikeiksi immeisiksi", ja kun olen oppinut heitä vuosikymmenten saatossa tuntemaan, niin paljonhan siellä on joukossa heitäkin.

Tämän päivän Tuusniemi on yksi niitä maakunnan kuntia, joissa keskustaa äänestää vaaleissa enemmän kuin puolet kuntalaisista ja puolueella on sen myötä valtuustossa yksinkertainen enemmistö. Kun makustelen tuntemiani tuusniemeläisiä, niin eipä sieltä muistu mieleen montakaan julkista toisinajattelijaa.

Happos-Lassi nyt on demari ja Kiukoonniemen isäntä kokoomuslainen, sen kaikki tietävät ja myös hyväksyvät. Ja mitä tulee äkkivääriin, niin heitäkin on enää jäljellä oikeastaan vain kaksi: talonmies-Martti ja Piippu-Jussi, joka on niin äkkiväärä, että hänen piippunsakin on väärä.

Saattaa joku ihmetellä, miksi ryhdyn lajittelemaan tällä lailla poliittisiin karsinoihin yhden pitäjän ihmisiä?

Siksi, että aina eivät ole Tuusniemen olot olleet tällä samalla vakaalla kannalla kuin tänään. Itsenäisyyden aamunkoitoissa 1920- ja -30-luvuilla oikeitten immeisten Tuusniemi oli silloisen Kuopion läänin läntisen vaalipiirin, nykyisen Pohjois-Savon, punaisin kunta.

Tauno Saarelan 1920-luvun lopun suomalaista kommunismia koskevasta tutkimuksesta löytyy tieto, miten jopa 62 prosenttia tuusniemeläisestä äänesti 20-luvulla SKP:n peitejärjestöksi rakennettua Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaalijärjestöä.

Kuusi kymmenestä kommunisteja: se on luja tulos, lujempi kuin keskustan lukemat viime lokakuun kunnallisvaaleissa. Yleisesti ottaen koko Pohjois-Savo oli 20-luvulla kappale punaisinta Suomea, kun äärivasemmiston kannatus huiteli noin 40 prosentissa eli samoissa numeroissa kuin oppositioon ajautunut keskusta Paavo Lipposen sinipunahallituksen aikaisissa vaaleissa.

Sotien jälkeisinä parina vuosikymmenenä äärivasemmisto kamppaili vielä tasapäisesti poliittisesta herruudesta Pohjois-Savossa. Maaseudun tyhjeneminen ja yleinen elintason nousu söivät 1960-luvulta lähtien vääjäämättä kommunismin ja sosialismin kannatusta, ja punaisen haalistuessa maakunta alkoi yhä enemmän vihertyä.

Aivan viime vaaleissa on ollut nähtävissä, ettei poliittinen vihreäkään ole ikivihreää. Valtapuolue keskusta on ottanut takapakkia sekä valtiollisissa että kunnallisissa vaaleissa.

Keskustan tappioita on sälytetty julkisuudessa värittömäksi ja turhan kiltiksi sanotun pääministerin harteille. Vanhasessa on varmasti omat vikansa ja puutteensa, mutta todellisuudessa keskustan kannatuksen pienoisessa laskussa on kyse vain paluusta normaalitilanteeseen.

Lipposen-Niinistön hallituskaudella keskusta kasvoi erityisesti maakunnissa suureksi, koska se koettiin todelliseksi oppositiovoimaksi ja keräsi siten runsaasti protestiääniä eri puolelta. Hallituspuolueena keskusta ei ole enää protestipuolue, vaan protestoijat ovat hakeutuneet muihin puolueisiin.

Perinteisesti heidän olisi pitänyt siirtyä tukemaan johtavaa oppositiopuoluetta, siis sosiaalidemokraatteja. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan lisäprosentit korjasivat Perussuomalaiset.

Miksi demarit eivät lisäänny oppositiossa, vaikka talouden alavireiset suhdanteetkin suosivat nimenomaan heitä? Tämä on Suomen tämänhetkisen sisäpolitiikan mielenkiintoisin kysymys, paljon kiintoisampi kuin pääministerin ja hänen puolueensa vaikeudet.

Kommunismista ja sosialismista ei ole ollut vaihtoehdoksi aikoihin vapaalle markkinataloudelle, ja nyt on myös sosiaalidemokraattinen ideologia ajautunut samaan jamaan: ei ole uskottava, ei kiinnosta!

- Onko meillä tänään enää mitään poliittista tai yhteiskunnallista vaihtoehtoa, kyseli tuttu demari päivänä muutamana.

Ei taida olla, ei ainakaan tähän hätään. Muutaman vuoden, muutaman vuosikymmenen kuluttua tilanne voi olla jo toinen.

Puolueiden vaihtoehdoksi on tarjottu puolueetonta "kansalaisyhteiskuntaa". Eri pohjilta syntyneet kansalaisjärjestöt saattavat tehdä hyvää työtä omilla reviireillään, mutta sopii kysyä, kuka laatii kansalaisyhteiskunnassa valtion budjetin, päättää tiehankkeista, puolustusmäärärahoista ja ydinvoimalaluvista tai ohjaa ulkopolitiikkaa.

Länsimainen kansanvaltainen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen terveen puoluejärjestelmän. Tästä ei päästä yli eikä ympäri. Järjestelmän on oltava niin luja, että se kestää myös värinvaihdokset.

Punaisen ja vihreän jälkeen Suomi on nyt sinertymässä. Pakkaskeleillähän se on jopa luonnollista.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Väki keskittyy Kuopiossakin

Uusi nelivuotiskausi alkamassa

Keskusta kulkee kohti sukupolvenvaihdosta

Raha ei takaa vaalionnea, mutta yleensä auttaa

Varaus ei takaa menestystä

Hoiva-alalla olisi tekeville töitä tarjolla

Koulutuksesta

Hallitus maltillisesti liikkeelle väylähankkeilla

Napakoitten naisten vuosi

Kultarannasta vauhtia EU-puheenjohtajuuteen

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.