Retoriikkaloukku

Pari kuukautta sitten kirjoitin Warkauden Lehteen kolumnin, johon tiivistin näkemykseni pari vuotta velloneesta sote-keskustelusta. Teksti karkasi äkkiä käsistä, paikallispoliittiset käänteet saivat värikkään kirjallisen muodon, ja hetken aikaa nautin roolistani veitsenterävänä satiirikkona.

Kun juttu julkaistiin, alkoi sataa palautetta. Tuli ylistäviä tekstiviestejä, ja joku tuli kaupassa silmät loistaen kertomaan, miten oli nauranut vedet silmissä.

Kuten aina, hyvä palaute lämmitti sydäntä, mutta samalla iski paineet: Mitä minä kirjoittaisin seuraavalla kerralla, jotta täyttäisin itseeni selvästi kohdistuvat odotukset?

Sitten tajusin, että olin vähällä astua loukkuun, joka veisi minulta kirjoittajan vapauden. En nimittäin halua tulla riippuvaiseksi säännöllisistä kehuista.

En varsinkaan halua aina olla hauska. En halua edes yrittää jokaisessa kolumnissani kiteyttää nasevaan muotoon ajankohtaista ilmiötä, koska en pystyisi siihen kuitenkaan joka kuukausi.

Rakastan kieltä ja sen käyttöä, mutta joskus pitää jarrutella, koska retoriikka on vaarallinen laji. Sopivilla sanankäänteillä mustan saa kirjavaksi, ja jos ei pidä varaansa, voi tahtoen tai tahtomattaan johdattaa lukijoita pahasti harhaan.

On hieno palkinto, jos kuulee jonkun nauraneen tekstini äärellä, mutta tuo palkinto pitää ansaita rehellisin keinoin. Välillä on parempi olla reilusti tylsä kuin pyöritellä nokkelasti merkityksettömiä sanoja vain peittääkseen sen, ettei oikeasti ole mitään sanottavaa.

Kirjoittaminen on parhaimmillaan prosessi, jossa teksti syntyy kuin itsestään ja alkaa viedä kirjoittajaa. Hetken hurmiossa voi kirjoittaa sivutolkulla ja hetken aikaa omien tuotosten kanssa on kuin juuri alkaneessa rakkaussuhteessa, jossa kaikki on täydellistä. Kun kuherruskausi on ohi, tekstiä katsoo uusin silmin ja alkaa nähdä sen puutteita.

Kömpelöistä lauseista on helppo luopua, ja epäselvät rakenteet voi korjata. Vaikeaksi korjaaminen käy, kun löytää täydellisyyttä hipovan ilmauksen tai lentävän lauseen, jonka ainoa puute on, että sille ei ole vastinetta todellisuudessa. Tajuaa kuvailleensa verevästi jotain, mikä ei ole totta.

Luoviin prosesseihin liittyy ohjelause ”kill your darlings”. Tapa kultasesi.

Se tarkoittaa, että uutta ideoidessa ei saa liiaksi rakastua yhteen ideaan, elementtiin tai vaikka yhteen lauseeseen. Jos jokin ei sovi kokonaisuuteen, siitä pitää osata luopua.

Kun tämän muistaa, kirjoittaminen on aika ajoin yhtä teurastusta. Moni syntyvaiheessa ihanalta tuntunut lause häviää bittiavaruuteen ilman, että yleisö saa koskaan tietää sen edes olleen olemassa.

Valinta on kuitenkin helppo, kun kysyy itseltään, rakastaako sanoja yli kaiken, vai onko tärkeämpää olla rehellinen oman rajallisen käsityskykynsä puitteissa.

Kirjoittaja on heinäveteläinen elokuvaohjaaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.