Ristiriitaista?

Joulun ja uudenvuoden välin telkkariohjelmiin oli sijoitettu sotaa. Oli Guadalcanalia, Sotien satuttamia, Tauno Tukevaa ja Seitsentä samuraita.

Terveeltä tuntui onneksi se, että ohjelmissa kävi selväksi, miten viheliäinen kokemus sota on siihen joutuvalle immeiselle ja yhteiskunnalle.

Samat ajatukset ovat toista vuotta olleet mielessä uutta kirjaa kyhätessä. Kustaa III:n sota 1788-1790 syttyi hänen halustaan näytellä suurta soturikuningasta.

Kun sitten arkistossa kohtaa paperin, jossa kymmenet monilapsiset perheet luetellaan kurjuuteen jääneiksi isän kaaduttua, manaa mahtajien vallanhimoa.

Kirjaa värkätessä tuli taas katselluksi myös Carl von Clausewitzin, kaikkien aikojen sotateoreetikon ajatuksia. Hänen aikansa ei sotaa moralisoinut.

Clausewitzille sota oli yksinkertaisesti politiikan jatkamista väkivaltaisin keinoin. Soveliasta oli sodan aloittaminen Kustaa III:stakin, jopa kunniakasta.

Nykyisin sentään ainakin Euroopan vakiintuneessa osassa jo älytään, että politiikka kuuluu hoidella tuhoamatta ja tappamatta, rakentamalla ja elvyttämällä.

Miten sen opin saisi leviämään kaikkialle semmoisessa maailmassa, jonka jotkut uskovat parantavansa posauttamalla ilmaan joukon viattomia?

Akira Kurosawan upeassa Seitsemän samuraita -elokuvassa on ulottuvuuksia moneen suuntaan. Yksi on yhteisön oikeus puolustautua pahuutta vastaan.

Jos se oikeus kiistetään, pahuus pääsee lopulta maailmassa niskan päälle, juuri niin monipäisenä hirviönä kuin immeisen kekseliäisyys vain voi saada aikaan.

Tietysti pahuutta pitää jaksaa mahdollisimman pitkään sosotella ja koettaa puhua sille järkeä. Eipä olisikaan maailma hullumpi paikka, jos sillä selvittäisiin.

Ei olla vielä sillä asteella, valitettavasti. Yhteiskunnat joutuvat yhä varautumaan väkivallan käyttöön itseään puolustaakseen, vaikka itse eivät uhkaisi ketään.

Maailmansotien alussa palkka-armeijat eivät riittäneet. "Eihän se yksin niille kuulukaan", innostuivat siviilimiehet ja tunkeilivat palvelukseen.

Alokkaita piti sitten kouluttaa tilanteen ollessa päällä. Aika ei siinä hötäkässä aina riittänyt kunnon taitojen oppimiseen. Vajaa koulutus maksettiin verellä.

Suomessa miehet tulivat 1939 ja 1941 kutsuttaessa vähin äänin niihin tehtäviin, joihin heidät oli sijoitussuunnitelmassa sopiviksi merkitty.

Varusmiespalveluksessa opitut perushommat jo osattiin. Porukalla oltiin heti valmiina savottaan, joka oli koko kansan yhteinen.

Niin ristiriitaiselta kuin saattaa tuntuakin, asevelvollisuus ja korkea varusmiespalveluksen suoritusprosentti ovat itse asiassa tehokasta rauhantyötä.

Ne kertovat muille, että vakaa meininki on pitää tontti omana. Ja koulutetuille syntyy tunne: osataanpahan tässä nyt tuokin, jos sitä vastoin toivetta tarvittaisiin.

Kirjoittaja on kuopiolainen Suomen historian emeritusprofessori.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Aikuisen Isis-väen paluuta ei pidä edistää

Mayn ero ei riitä avaamaan brexit-umpisolmua

Hoblaa, huudahti Antti Rinne

Huawei-boikotti haastaa esineiden internetiä

Pohjanmaan ihmetauti

KYSin hieno tarina ansaitsee lujaa tukea jatkossa

Kirkon kohtalon kysymykset

Sivuutetut suivaantuivat

Oppilaille palautettava oikeus numeroarvioon

Tervetuloa kansainväliset talentit

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.