Rohkeasti yli rajojen

Maailma on monessa mielessä paljon pienempi paikka kuin ennen. Fyysisesti ja virtuaalisesti olemme jatkuvassa kanssakäymisessä paljon laajemman ja monimuotoisemman ympäristön kanssa kuin mihin olemme aiemmin tottuneet.

Ennen riitti, että teimme ”omat hommamme” omassa pienessä ympäristössämme, ja muut hoitivat omansa. Enää emme voi välttyä muiden, kaukaistenkin maailmankolkkien tapahtumien vaikutuksilta omaan taloudelliseen, kulttuurilliseen ja poliittiseen oloomme ja eloomme.

Ennen sanottiin, että tieto on valtaa. Nyt tiedon jakaminen on valtaa. Ne, jotka pystyvät joustavasti toimimaan avoimissa ympäristöissä, eivätkä sulkeudu omaan piiriinsä, menestyvät. Tämä pätee kaikilla rajapinnoilla yrityksissä, yhteisöissä, isoissa ja pienissä organisaatioissa, maakunnissa, valtioissa. Ja kaikilla inhimillisen toiminnan aloilla, eikä vähiten tutkimuksessa ja koulutuksessa.

Tieteellinen tutkimustyö, uuden tiedon etsiminen ja sivistyksen perustan monipuolinen rakentaminen ovat Suomen tulevaisuuden keskeisiä menestystekijöitä. Tämän vuoksi kansainvälinen menestyminen tutkimuksessa on keskeisen tärkeää.

Parhaat tutkimusympäristöt ovat tänä päivänä luovia verkostoja, jotka koostuvat eri puolilla maailmaa sijaitsevista tutkimusryhmistä. Sata vuotta sitten suomalainen älymystö ja taiteentekijät ”verkottuivat” Pariisissa ja Berliinissä. Nykyinen pelikenttä on koko maailma ja erityisesti Aasia.

Uudet maat haastavat tieteen vanhat supervallat, Yhdysvallat ja Britannian, tutkimuksen tuottajina. Ennusteiden mukaan Kiina ajaa Yhdysvaltojen ohi läntisiin tietokantoihin rekisteröityjen julkaisujen määrässä jo vuonna 2014, ja myös muut Aasian maat ovat nousussa.

Näillä kentillä pieni Suomi menestyy vain verkottumalla tehokkaasti maan sisällä ja maan rajojen yli.

Suomen Akatemian julkaiseman tuoreen Tieteen tila 2012 -raportin mukaan Suomessa on tutkimusrahoituksen osuus bkt:stä edelleen kansainvälisesti korkealla tasolla. Myös julkinen rahoitus tutkimukseen on Suomessa kasvanut suunnilleen samaan tahtiin vertailumaiden kanssa.

Viimeaikaiset supistuspäätökset ovat tosin kuromassa eroa muun muassa Ruotsiin ja Tanskaan. Meillä valtiovalta nimittäin, toisin kuin 1990-luvun alun lamassa, on päättänyt leikata myös tutkimuksen ja koulutuksen määrärahoista. Toivottavasti emme säästä itseämme ”hengiltä” ja ajaudu tutkimuksen kakkosketjuun ja syrjään kansainvälisistä tutkimusyhteisöistä.

Vaikka eri mittarit antavat suomalaisesta tutkimuksesta vielä varsin kelvollisen kuvan, on suuntaus monessa mielessä huonompaan päin.

Suurimpia heikkouksiamme on vähäinen kansallinen ja kansainvälinen liikkuvuus. Vaikka Suomi monella alalla houkuttelee ulkomaalaisia opiskelijoita ja tutkijoita, niin toiseen suuntaan lähtijöitä on kovin vähän. Nuorilla väitelleillä tutkijoilla taitaa olla liian hyvät oltavat kotikonnuillaan, että viitsittäisiin lähteä kalliille ja hankalalle ulkomaanvierailulle.

Vai onko niin, että omat tutkijaurajärjestelmämme eivät riittävästi tue liikkuvuutta? Onko urakehityksen kannalta parempi meritoitua turvallisessa ympäristössä varmojen tutkimushankkeiden ääressä kotona kuin lähteä riskin ottoon ulkomaille?

Tutkijauramallit pitää jatkossa saada paremmin tukemaan kaiken tasoista tutkijaliikkuvuutta ja paluumuuttajille on tarjottava mahdollisuus hyödyntää ulkomaan oppejaan kotimaassa.

Suomalaisen tutkimusrahoituksen hiipuessa katseet on käännettävä kansainvälisen tutkimusrahoituksen suuntaan.

Varsinkin EU:lla on ainakin toistaiseksi tarjolla varsin merkittävät tutkimusrahoituslähteet, mutta kilpailu niistä kovenee koko ajan. Ilman vankkaa kansainvälistä verkottumista ja liikkuvuutta ei tässä kisassa pärjää, vaikka olisi kuinka hyvä tutkija ja tutkimusidea.

Tutkimuksen ohella toinen suomalaisen hyvinvoinnin kulmakivi on koulutus. Siinäkin on nyt herätty kansainvälistymiseen.

Keskusteluun ovat nousseet niin koulutettavien tuonti kuin koulutuksen vienti. Esimerkiksi luonnontieteellisillä aloilla merkittävä osa maisterikoulutettavista on jo muista maista. Tähän on vahvat osaamiseen ja työvoimatarpeeseen liittyvät syyt ja se myös valmentaa meitä toimimaan monikulttuurisissa ympäristöissä.

Koululaitoksen erinomaiset Pisa-tulokset ovat innoittaneet ajattelemaan, että koulutuksesta syntyisi meille myös merkittävä vientituote.

Näin voi hyvin ollakin, mutta kansainvälisen koulutuksen saralla olemme vielä lähtökuopissa. Lainsäädäntömme ei salli lukukausimaksujen perimistä ulkomaalaisilta opiskelijoilta, mikä vaikeuttaa kansainvälisen koulutuksen tulopuolen saamista kestävälle pohjalle.

Myös markkinointiin, hinnoitteluun ja hallinnointiin liittyvät ratkaisut ovat vielä tekemättä. Ja ennen kaikkea meiltä puuttuu selkeä strategia, mihin, miksi ja miten pyrimme kansainvälisen koulutuksen alalla.

Vahva kansainvälistyminen on siis suomalaisen tutkimus- ja koulutusjärjestelmän menestyksen ehdoton edellytys. Eikä vain tulevaisuudessa, vaan nyt.

Meidän on ilmasto- ja maantieteellisistä olosuhteista huolimatta pystyttävä rekrytoimaan maailmalta parhaat opiskelijat ja tutkijat. Nuoren tutkijakuntamme on myös mentävä maailmalle hakemaan oppia ja kokemuksia, joiden pohjalta maamme tutkimus- ja osaamispohjaa voidaan tulevaisuudessa entisestään vahvistaa.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston akateeminen rehtori Kuopiosta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.