Sivukatsomosta

Suoraan sanoen en ihan ymmärrä kohua, joka nousee aina uudesta urheilijan dopingkärystä. Ehkä olen kyyninen, mutta mielestäni asia tuli selväksi jo vuonna 1984. Silloin Los Angelesin olympialaisissa jäi kiinni Martti Vainio, ensimmäinen suomalainen huippu-urheilija.

Minulle ensimmäinen kerta riitti, ja kiinnostukseni huippu-urheiluun loppui saman tien. Se tahraantui silmissäni peruuttamattomasti.

Nykyisen huippu-urheilun luonne keinoja kaihtamattoman kilpailun ja suurten rahapalkkioiden sirkuksena tuli selväksi - anteeksi vain, kaikki edelleenkin puhtain asein taistelevat huippu-urheilijat. Toivon, että teitäkin edelleen on.

Kasvoin perheessä, jonka piirissä harrastettiin kilpa-, kunto- ja penkkiurheilua. Lapsuuteni sankari oli Lasse Virén, joka tuntuu nyt viimeiseltä Suurelta ja Puhtaalta. Ehkäpä Vainion asema Virénin jälkeisenä Suomen kestävyysjuoksun toivona oli liian kova, ja houkutukset kiellettyjen aineiden käyttöön tulivat liian suuriksi.

1990-luvulla ehdin hetken jo jälleen lämmetä huippu-urheilulle. Myönsin, että Suomella oli oikein rehdin ja edustavan oloisia hiihtäjiä, nämä Mika Myllylä ja Jari Isometsä. Kunnes sitten toisin toteen näytettiin.

Aina löytyy myös niitä, jotka vaativat ymmärrystä rääkätyille urheilijapoloille. Eihän siinä mitään, kyllä ihmisen pitääkin yrittää olla armelias. Silti ihmettelen, mikä on ihanteiden hinta.

Ymmärtävätkö huipulle päässeet urheilijat, kuinka suuria tunteellisia ja moraalisia latauksia heihin liittyy? Ymmärtävätkö he, että he saattavat romahduttaa ja pilata monen tytön ja pojan maailman? Sitä ei korjaa edes elinikäinen kilpailukielto.

Sain työni puolesta taannoin haastatella Paavo Lonkilaa, joka hiihti Suomen miesten kultaisessa viestijoukkueessa Oslon olympialaisissa 1952.

Käyntiä Kiuruveden Niemiskylän peltoaukeilla Paavon pakeilla voisi verrata käymiseen raikkaalla lähteellä. Niin hyvälle tuntui tavata elämänsä rauhaista iltapuolta viettänyt huippu-urheilija, joka saattoi katsella kaikkea kirkkain silmin. Hänen sujuvaa tyyliään ja liukasta menoaan ihailleet kannustajat ovat saaneet pitää sankarinsa ilman huonoja jälkimakuja.

Puheemme ehtivät kääntyä nykyurheilun nurjiin puoliin, muun muassa Matti Nykäsen myöhempiin vaiheisiin. Paavo sanoi lämpimästi: "Mattia pitäis auttoo!" Siinä armeliasta asennetta malliksi.

Urheilulajeista viimeinen vilpitön taitaa olla suunnistus. Onko se säilyttänyt luonteensa vain siksi, että siitä on mahdotonta saada suosittua tv-lajia?

Pihkaniskojen kisassa dramaattisimmat hetket tapahtuvat kuusten kätkössä, jossa mitellään hyvän kunnon ja metsässä liikkumisen taidon lisäksi myös älyn ja kartanlukutaidon paremmuudesta.

Komeilla ja kalliilla välineillä ei päästä isottelemaan. Lajin harrastamista varten ei tarvitse rakentaa kenttiä, halleja, hissejä tai kaukaloita. Suunnistuskilpailuissa ei näy kaljatelttoja eivätkä huippusuunnistajat istu käräjillä syytettyinä huumejutuista.

Edes Jukolan ja Venlojen viesteissä voittavat joukkueet eivät aloita menestyksensä hetkellä armotonta rähäkkää ja julkisia juominkeja.

Suunnistusharrastuksen saama julkinen tuki vain taitaa olla suuruudeltaan yhtä häviävä kuin havunneulanen formulavarikolla.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Vanha auto on tarkan talouden perusta

Perämeren lohia tappava outo tauti huolestuttaa

Turvakudelmaa on joskus vaikea hahmottaa

Sitä saa, mitä tilaa

Savolaista small talkia

Talouskehitystä on seurattava herkeämättä

Lihan alkuperämaatietoa ei oikeasti tarvitse aina kertoa

Kuningas kävi vaatimattomassa studiossa, eikä musiikki ollut enää entisellään – silti Wiskari möyrii matona korvassa

Puoli Suomea liikkeellä

Kaivoslakia sopii muuttaa, mutta harkiten

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.