Sota, jossa kaikki voittivat

Kaksi vuosisataa käydyissä Suomen sodan viimeisissä taisteluissa ei ole paljon muistelemista. Suomen armeijan rippeet perääntyivät voimattomina Perämeren pohjukassa. Nälkä, kulkutaudit ja talven pakkaset harvensivat tuota säälittävää joukkoa monin verroin enemmän kuin venäläisen vihollisen kuulat ja sapelit. Kukaan ei ole kyennyt laskemaan, miten monta sataa tai tuhatta sankaria lepää Kemin ja Tornion seuduille kaivettujen joukkohautojen yksinkertaisten kivipaasien alla.

Kannattaako tuota kurjaa sotaa enää muistella? Eivätkö ne olleet samanlaisia aikoja kuin muinoisten kaleeriorjien elämä, joista romaanikirjailija sanoo: "Pitkät elää, mutta lyhyet kertoa"?

Ruotsin ja Suomen ylin valtiojohto on joka tapauksessa kokoontunut Tukholmaan palauttamaan mieliin sotaa, joka erotti maat ja kansakunnat toisistaan liki 700 vuotta jatkuneen yhteiselon jälkeen.

Suomalaisten näkökulmasta valtiojohdon juhlat ovat pahasti myöhässä, sillä käytännössä Venäjä oli ottanut Suomen haltuunsa jo vuoden 1808 aikana. Lokakuun lopulla Koljonvirralla hankittu komea voitto ei muuttanut enää sodan kulkua ja suuntaa, vaan Sandelsin oli pakko vetää joukkonsa rannikolle perääntyvän pääarmeijan mukaan.

Ruotsi koki sodassa roiman tappion, eikä siinä ollut sinällään mitään ihmettelemistä. 1600-luvulla ympäri Itämerta laajenneella Ruotsilla ei ollut väestöltään vähäisenä todellisia edellytyksiä suurvalta-asemansa ylläpitämiseen.

1700-luvun alussa hallinnut "soturikuningas" Kaarle XII oli rohkea sotilas, mutta kelvoton kuningas, joka Suuren pohjan sodan eli Ison vihan ensimmäisten voittojen sokaisemana syöksi maansa turmioon ja antoi Venäjälle mahdollisuuden kehittyä pohjoiseksi ja samalla myös eurooppalaiseksi suurvallaksi.

Karjala vietiin Suomelta ensimmäisen kerran Uudenkaupungin rauhassa 1721. Ns. Pikku vihan jälkeen pääsivät myös Savon itäiset osat laajempaan itäiseen yhteyteen vuoden 1745 Turun rauhassa. Kustaa III:n 1780- ja 90-lukujen taitteessa käymä "Kustaan sota" "naapurin Kaisaa", Venäjän keisarinna Katariina II:ta, vastaan päättyi sentään tasapeliin ilman rajansiirtoja.

Jos Kustaa III oli vielä "miesi", kuten Hurtti-Ukko sanoo Vänrikki Stoolin tarinoissa, niin hänen poikansa ei ollut sitä. Kustaa IV Adolf oli omissa harhaisissa maailmoissaan elävä kyvytön hallitsija, joka jouti menettääkin kruununsa ja valtakuntansa - näin jälkikäteen ajateltuna.

Mikä olisi ollut Ruotsin ja Suomen kohtalo, jos valtakunnan johdossa olisi ollut Kustaa IV Adolfia viisaampi ja väkevämpi hallitsija? Turha kai sitä on jossitella, kun tosiasia kuitenkin oli, että Ruotsi ei ollut enää 1800-luvun alussa sitä, mitä sen kuviteltiin olevan.

Ruotsihan ei sinällään menettänyt paljonkaan 1800-luvun alun sodissa. Sehän sai lopulta Suomen sijasta itselleen Tanskalta Norjan, jonka kenraalikuvernööriksi lähetettiin Savossa maineensa hankkinut kenraali Sandels.

Paroniksi ylennyt Sandels ei ollut vain erinomainen sotilas, vaan myös erinomainen seurustelu-upseeri, joka ruotsalaisuudestaan huolimatta osasi ottaa norjalaiset oikealla tavalla ja jätti sen myötä itsestään hyvät muistot myös vuonojen maahan.

Täydellisestä sotilaallisesta tappiosta huolimatta jäi myös Suomi maantieteellisesti voitolle vuosien 1808-09 sodasta. Ruotsin-vallan vuosina Suomen länsiraja oli kulkenut Perämeren pohjukassa Kaakamojoessa Kemin ja Tornion välillä. Nyt raja siirrettiin länteen isompaan Tornionjokeen, ja näin suuriruhtinaskunnan pinta-ala kasvoi noin 40 000 neliökilometrillä.

Todellinen Suur-Suomi syntyi vuonna 1811, kun 1700-luvun vihanpidoissa menetetyt Savon ja Karjalan osat eli ns. "vanha Suomi" liitettiin takaisin muun Suomen yhteyteen.

Vuosisadat Ruotsin yhteydessä liittivät Suomen osaksi läntistä Eurooppaa. Siinä on noitten aikojen paras perintö.

Ruotsi-Suomea ei ollut koskaan olemassa, vaikka suomalaisten kouluhistorioissa on näin sanottu. Suomi ei ollut kuitenkaan Ruotsin alusmaa, vaan yksi sen maakunnista; yksi kolmasosa valtakunnasta. Eivät rajantakaiset karjalaiset meitä syyttä suotta "ruotzeiksi" sanoneet.

Tunnelmat ovat varmasti korkealla kahden naapuruksen muisteloissa Tukholmassa. Meidän suomalaisten on paljon helpompi juhlia henkisesti 200 vuotta sitten tapahtunutta eroa Ruotsista kuin sitä seurannutta liittymistä osaksi Venäjän keisarikuntaa.

1800-luvun autonomian aika oli kyllä taloudellisesti ja sivistyksellisesti hyvää, mutta Venäjä on jollain lailla vähän liian iso meidän sydänystäväksemme. Miten se Sinuhe egyptiläinen sanoi: "Näin on ollut, ja näin on aina oleva".

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Yhteistä turvallisuusuhkaa ratkaisemassa

Kuopion toria kannattaa kehittää avoimin mielin

Sähkölaskun ale ei ole varma

Uudet rauhanmahdollisuudet Ukrainassa

Synkistelyn sijasta tarvitaan tutkimusta ja innovaatioita

Sydämen lisäksi pään on oltava mukana

Tahmean äidin omatunto – näin annan lapsilleni mallin mykkäkuurosta älypuhelimen jatkeesta

Voi käydä ihan hyvinkin

Luonto kiittää vieraslajin kitkemisestä

Talous hallitsee politiikan agendaa lähivuodet

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.