Sotilaan kuri ja kunnia

Katsoin Vekarajärven varuskunnan arjesta kertovaa Kasarmi-sarjaa. Armeijaa käymättömälle tällainen tositelevisio-ohjelma antaa mahdollisuuden nähdä palan sitä maailmaa, josta vapaaehtoisesti on jäänyt paitsi.

Katsomani jakson aiheena oli sotilaskuri. Ymmärrän, että sotilaskuri on välttämätöntä ja perusteltua armeijan toimivuuden kannalta. Lapsellisilta tuntuvilla sängynpeittojen millimetrin tarkoilla viikkauksilla ja muilla kurinalaisuutta opettavilla käytännöillä alokkaille taotaan päähän sitä samaa automaattisen tottelevaisuuden mentaliteettia, jota tositilanteessa sotatantereella tiukan paikan tullen tarvitaan.

Kannatan sinänsä sotilaskuria, mutta kyseenalaistan sen tavan, jolla sitä ylläpidetään. Miksi tuota kuria ei uloteta esimerkiksi sulkeisharjoituksia pitävien aliupseereiden kielenkäyttöön?

Eikö senkin pitäisi olla läpeensä siistiä, asiaan kuuluvan muodollista ja alokkaita kunnioittavaa? Eikö todelliseen sotilaskuriin kuuluisi myös sellainen itsekuri, joka kieltäisi varusmiesjohtajia saamasta tyydytystä toisten käskyttämisestä sekä nauttimasta ylenpalttisen paljon omasta huonolla hengitystekniikalla tuotetusta puuskahtelevasta ja ölisevästä komentoäänestään?

Onko armeija järjen vai tunteen instituutio?

Armeijan toimintakulttuuria perustellaan järjellä ja asialla, mutta harvoin puretaan auki armeijainstituution taustalla vallitsevia tunteita. En tässä kohtaa tarkoita yksittäisen varusmiehen metsäleirillä tuntemia ketutuksen tunteita, vaan laajemmin niitä alkukantaisia emootioita, joiden varassa armeija marssii.

Epäilen, että armeijan kurikulttuurin taustalla on muutakin kuin vain järkeenkäypä ajatus sotilaskurin välttämättömyydestä tositilanteiden varalta.

Armeijaan läheisesti liitettävä tunnepitoinen sana on kunnia. Minkälaista kunniakulttuuria armeijan sotilaskuri ruokkii? Selviytymispakkoa, näyttämisen halua, nolatuksi tulemisen pelkoa, taistelua häpeää vastaan? Minkälaisiin yhteiskunnallisiin seuraamuksiin tämän kunniakulttuurin vaaliminen johtaa?

En usko armeijan kurikulttuurin suoranaisesti rikkovan kenenkään psyykettä.

Monelle vetelehtijälle armeija on varmasti elämään ryhtiä antava asia. Pohdintojeni keskus on ennemminkin siinä, millaisia kulttuurisia sisältöjä armeijan toimintakulttuuri ilmentää ja uusintaa. Onko armeijan tunteellinen kurikulttuuri eräs avain suomalaisen miehen häpeäproblematiikan ymmärtämiseksi?

Tekeekö armeija pojista miehiä opettelemalla heidät kasvojen menettämistä ja epävarmuutta vastaan sotiviksi selviytymistaistelijoiksi? Voitaisiinko armeijassa päästä huipputuloksiin myös toisenlaisilla toimintamalleilla?

Armeija tarvitsee sotilaskuria, mutta samalla myös kurikulttuurin päivittämistä. Mielestäni armeijan yhteiskunnallisesta merkityksestä pitäisi keskustella määrärahoja ja varusmiespalveluksen pituutta syvemmällä tasolla.

Yhtälailla tässä keskustelussa olisi tuotava esille ne positiivisesti tunnelatautuneet asiat, jotka Suomen armeijaan liitetään. Esimerkiksi ajatus siitä, että kaikki alokkaat ovat sosioekonomisesta taustastaan huolimatta reilulla tavalla samalla viivalla, edustaa suomalaisen kulttuurin myönteistä, yhteisöllistä puolta.

Kirjoittaja outokumpulainen kulttuurituottaja ja reservin nostomies.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Elävä kaupunki on epäselvä

Vanhemmuuden taikaa

Vesilaitoksia pitää kannustaa korjauksiin

Karjalan myyntiin olisi ollut paha tarttua

Läheltä ja vieläpä maukasta

Zelenskyn voitto avaa uusia näköaloja

Euroopan unioni ei ole jäsenvaltioilleen tavaratalo

On aika puhua kasvien geenieditoinnista

Olemme tähtipölyä, lensimme Kuuhun

Mätäkuun juttuja

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.