Suhde kriisiytyy?

Kun Urho Kekkonen oli Suomen presidentti ja Leonid Brezhnev Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri, kuvattiin heidän tapaamistensa yhteydessä julkaistuissa kommunikeoissa Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita usein ”myönteiseksi esimerkiksi kahteen eri yhteiskuntajärjestelmään kuuluvan valtion välisestä rauhanomaisesta rinnakkainolosta”. Maittemme väliset suhteet olivat tuolloin ongelmattomat – Suomi ei aiheuttanut Neuvostoliitolle harmia.

Tänään ei tällaisia kommunikeoita enää julkaista. Suomi ei muutenkaan asemoi toimintaansa itäisen naapurinsa oletettujen tavoitteiden kautta eikä Neuvostoliittoakaan enää ole. Sitä seurannut Venäjä on samaan tapaan markkinatalousmaa kuin Suomikin.

Tästä samankaltaistumisesta ei ole kuitenkaan seurannut, että maittemme väliset suhteet olisivat pelkästään myönteiset ja aurinkoiset. Ongelmia on, mutta niitäkään ei pidä liioitella.

Suomen ja Venäjän välisiä suhteita on viime päivinä leimannut kiista venäläis-suomalaisten lasten väitetystä huonosta ja lakien vastaisesta kohtelusta maassamme.

Venäjä näyttää haluavan, että tällaisia perheitä varten luodaan aivan oma oikeudellinen koodi, joka laadittaisiin kahdenvälisesti, ei voimassaolevien kansainvälisten sopimusten mukaan.

Kun Venäjän asevoimien yleisesikunnan päällikkö kenraalieversti Nikolai Makarov vieraili viime kesäkuussa Helsingissä, hän esitti väitteitä, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Silloin oli helppo todeta, että Suomella ei ole sotilaallista yhteistyötä Georgian kanssa ja että sotaharjoituksia pidetään enemmän Länsi-Suomessa kuin Itä-Suomessa.

Silti ei pidä luulla, että kenraali Makarov olisi ollut huonosti informoitu ja että hän esitti vain henkilökohtaisia mielipiteitä.

Venäjän virallisten edustajien näkemyksiä ei pidä vähätellä, ei edes silloin kun ne ovat meidän näkökulmastamme perusteettomia.

Nämä henkilöt eivät puhu mitä sattuu eivätkä esitä omia mielipiteitään. Siksi ei pidä tuudittautua siihen luulon, että Venäjän lapsiasiamies Pavel Astahov esittäisi vain omia ajatuksia kun hän vaati taloudellisten sanktioiden kohdistamista Suomeen. Mutta fatalistinen asenne tai puheiden vähättely ei sekään poista ongelmaa.

Olemme uskotelleet itsellemme, että vääriä väitteitä esittää Venäjän media ja että Venäjän johdossa vallitsee edelleen realistinen ja totuudellinen kuva Suomesta.

Viime viikkojen ja kuukausien kokemusten valossa tähän on aikaisempaa vaikeampi uskoa. Esimerkiksi Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov esitti aikaisemmin tällä viikolla Suomen viranomaisten toiminnasta sellaisia näkemyksiä, että niitä ei ole enää mahdollista ohittaa pelkällä olankohautuksella.

Monien tarkkailijoiden mielestä Venäjä on aloittanut Suomea vastaan informaatiosodan, jonka todellinen tarkoitus on kuitenkin vaikuttaa Venäjän yleiseen mielipiteeseen, ei Suomeen.

Venäjällä katsotaan olevan monia vaikeasti ratkaistavia ongelmia, joista yksi liittyy kansalaisten haluun muuttaa ulkomaille. Kuvaamalla, kuinka kurjaa elämä lännessä on, saadaan moni muuttoa haikaileva ehkä muuttamaan mieltään. Olisiko sittenkin parempi jäädä Venäjälle?

Venäjän suurlähettiläs totesi taannoin Helsingin Sanomissa, että suurlähetystöllä ei ole mahdollisuutta puuttua siihen, mitä Venäjän mediassa Suomesta kirjoitetaan.

Totta kai sananvapaus antaakin mahdollisuuden kirjoittaa toisesta maasta kriittisesti – lain asettamissa puitteissa tietenkin. On selvää, että Suomen suurlähetystö Venäjällä ei ole vastuussa siitä, mitä Suomessa Venäjän asioista kirjoitetaan. Silti on muistettava, että yksi suurlähetystöjen tehtävä on välittää oikeaa tietoa asemamaastaan ja sen tapahtumista.

Vaikka Suomi ei ole Venäjälle enää neuvostokauden kaltainen esimerkki, ovat maiden väliset suhteet olleet ongelmattomat. Kauppa on vilkasta ja kansalaisyhteiskuntasuhteet ovat aktiiviset.

On ilmeistä, että Suomen asioilla politiikkaa Venäjällä tekevät ovat kansan keskuudessa pieni vähemmistö. Mutta tosiasiana pysyy, että Venäjällä levitetään Suomesta virheellistä tietoa ja tässä toiminnassa on mukana myös suomalaisia.

On ilmeistä, että virallinen Venäjä suhtautuu nihkeästi siihen, että Suomi on idänsuhteittensa hoidossa ankkuroitunut voimakkaasti Euroopan unionin yhteiseen politiikkaan. Venäjällä on ajoittain näkynyt toive, että Suomen suhteet siihen perustuisivat edelleen kahdenvälisyyteen eikä niitä hoidettaisi EU:n kautta.

Venäjä toki hyväksyi presidentti Boris Jeltsinin kaudella Suomen EU-jäsenyyden, mutta on sittemmin tehnyt selväksi, että sama ei koskisi suhdettamme Natoon.

Paluuta kylmän sodan aikaisiin suhdejärjestelyihin ei kuitenkaan ole, ja se tiedetään Venäjällä hyvin. Suomi tekee itsenäisesti ratkaisunsa ja joutuu joskus ottamaan vastaan myös siitä aiheutuvaa arvostelua.

Olennaista on kuitenkin, että arvostelun tulisi perustua aina tosiasioihin. Suomen viranomaisten syyllistäminen venäläis-suomalaisten perheiden lasten väitetystä huonosta kohtelusta ei tällaista kriteeriä täytä.

On tärkeää, että Suomen viranomaiset selvittävät nopeasti epäselvyydet venäläisten viranomaisten kanssa. Huutokilpailuun lähteminen yksittäisten henkilöiden – olivatpa he venäläisiä tai suomalaisia – kanssa ei sen sijaan ole tarpeellista.

Koska lasten huoltajuuteen liittyvät asiat on Suomessa hoidettu voimassa olevien lakien ja säädösten mukaisesti, ei meillä ole asiassa mitään anteeksipyydettävää. Ilman erimielisyyksien asiallista hoitamista suhteet jatkavat täysin turhaan kriisiytymistä.

Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti ja työskentelee puolustusministeriön viestintäjohtajana.