Suomi on kulttuurielämän takapajula

Päivä päivältä kuumentuvassa vaalikeskustelussa on harvinaista kyllä otettu kantaa myös kulttuuriin. Ansio siitä kuuluu perussuomalaisille, jotka omassa vaaliohjelmassaan määrittelivät suomalaisen kulttuurin sisällön tavalla, jota taiteellisen vapauden ja monikulttuurisuuden nimiin vannova kotimainen sivistyneistö ei millään muotoa voi hyväksyä.

On sääli, jos poliittinen väittely kulttuurista jää siihen, että intellään, tarvitaanko Suomessa enää muita taiteilijoita kuin Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt ja Jean Sibelius. Suomen kulttuurielämän suurimmat ongelmat eivät ole tänään sen laadussa, vaan tarjonnassa.

Tämän päivän Suomessa on monenlaista eriarvoisuutta. Sitä on taloudellisesti, sitä on yhteiskunnallisesti, sitä on alueellisesti, ja kaikki nämä epäkohdat pitäisi tietysti poistaa. Harvoin tullaan ajatelleeksi, että Suomen kaikkein suurimmat alueelliset erot ovat kulttuuritarjonnassa. Kulttuuriin sijoitetut pääomat, eri kulttuurilaitokset kuten myös taiteitten ammattilaiset ovat keskittyneet vuosi vuodelta yhä rajatummin pääkaupunkiseudulle tai maakuntakeskuksiin.

Suomalaisen kulttuurin yleistilaa selvittäneet ministeri Kalevi Kivistö ja professori Anita Kangas totesivat äskettäin jättämässään raportissa, että kulttuuritarjonnan alueelliset erot ovat Suomessa koko EU-alueen suurimpia. Tämä on häpeäksi maalle, joka on puolentoista vuosisadan ajan toistanut julkisuudessa kansallisfilosofi Johan Vilhelm Snellmanin ajatusta, miten "pienen kansakunnan voima on sivistyksessä" tai joka patsastelee maailmalla ainutlaatuisella kansalliseepoksellaan Kalevalalla.

Kulttuuri syntyy hengestä, mutta ei pysy hengissä ilman aineellista tukea. 1970-luvulla Suomessa kehitettiin voimallisesti kuntien kulttuurielämää, perustettiin kulttuurisihteerien virat ja luotiin läänintaiteilijoiden järjestelmä. Tänä päivänä noista hyvistä hedelmistä on jäljellä vain nahistuneet siemenkodat. Savossa on nelisenkymmentä kuntaa, mutta täysipäiväiset kulttuurisihteerit voi laskea kohta yhden käden sormin.

Kuntien kulttuuriavustukset ovat roposia, ja yhtä vähän ylpeilyn aihetta on Suomen valtiolla. Selvitysmiehet Kivistö ja Kangas laskivat, että jos kuntien kulttuuritoimeen tulevat valtionavut nostettaisiin samalle tasolle urheilu- ja liikunta-apujen kanssa, uudistus maksaisi valtiolle vain kolmetoista miljoonaa euroa. Hengenkulttuurissa valtionapu on nyt 3,5 euroa, ruumiinkulttuurissa 12 euroa asukasta kohti.

Miksi kulttuurin pitäisi elää pyhällä hengellä Suomessa? Taustalla on todennäköisesti vielä vanhaa ajattelua, miten kulttuuri on jotain "kylttyyri", jota vain parempi kansa ymmärtää. Tämä ajattelu on kuitenkin väärä. Monimuotoinen kulttuuri tuo sisältöä jokaisen ihmisen elämään lapsuudesta vanhuuteen. Sen mitä kunnat ja valtio säästävät kulttuurissa, ne maksavat moninkertaisina takaisin ennen muuta sosiaali- ja terveysmenoissaan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Malttia pöyristymisiin

Rasismia eivoi voittaa valehtelulla

Kuopion täytyy tarkastella menojakin kriittisesti

Pääministerit ja Itämeri

Kiitos talvi! – Ensin pieni flikflak-sarja, sitten ohjelmassa rintarauhasten sulatus

Postin kannattavuusei parane lakkoilulla

Joulujuhla ja kevätjuhla kuuluvat kouluun

Muuan tarina

Julkisuus, tuo ikävä kiusanhenki

Perusoikeuksien rajoja on joskus hyödyllistä mitata

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.