Totuuspeliä

Minna Kettunen

Yhtenä syksynä istuin Kansallisarkistossa viikon päivät erään työtehtävän vuoksi. Menin aamulla lukemaan arkistoaineistoja ja tekemään muistiinpanoja, kävin välillä syömässä ja läksin päivän päättyessä pois. Samoissa puuhissa oli kymmeniä ihmisiä isossa tutkijansalissa, jonka hiljaisuus ja työrauha oli rikkumaton.

Eräänä päivänä kiinnitin huomiota naapuripöydän mieheen, joka oli laillani istunut monta päivää pää papereihin vajonneena. Mies kohotti päänsä, nosti silmälasit pöydälle, nojautui selkänojaan ja nosti kämmenet silmilleen. Niin hän istui pitkän tovin. Hetken jo harkitsin, pitäisikö mennä kysymään, voiko hän huonosti ja tarvitsiko apua. Mutta sitten mies tokeni, kokosi paperinsa ja poistui.

En voinut olla miettimättä: Mikä miehelle tuli? Saiko hän ratkaistua jonkin pitkään työn alla olleen ongelman, saiko selvitettyä jonkin salaisuuden? Mitä arkistojen kätköistä tuli vastaan? Oliko se järkyttävä ja surullinen vai iloinen ja hyvä tieto?

Kysymyksiä en päässyt koskaan edes kysymään siltä mieheltä. Joka tapauksessa minulle syntyi kuvitelma, että miehen elämä tuli jonkinlaiseen käännekohtaan. Kenties hän sai tietää totuuden jostakin merkittävästä asiasta. Totuus ehkä satutti, mutta sen selvittäminen ja myöntäminen myös vapautti. Joku ovi ehkä sulkeutui, mutta uusia ovia avautui.

Historian tutkiminen on vaarallista. Etukäteen ei voi tietää, mitä saa selville. Kaikki esiintuleva ei välttämättä miellytä kaikkia osapuolia, joita tieto koskee.

Koetellun vanhan viisauden mukaan totuus ei pala tulessakaan, vaan se tulee julki ennemmin tai myöhemmin. Totuuden peittely-, vääristely- ja vähättely-yritykset ovat siis jo ennalta tuhoon tuomittuja.

Aihetta oli sivuttu viikonloppuna sukututkijoiden tapahtumassa Kuopiossa.

Sukututkijoilla ja kirkkohallituksella on erilainen näkemys kirkonkirjojen käyttämismahdollisuuksista. Kirkkohallitus on ottanut kovin varovaisen kannan eikä haluaisi luovuttaa alle sadan vuoden ikäisiä kirkonkirjoja sukututkijoiden käyttöön – kirkonkirjoista kun saattaa paljastua arkaluontoisia tietoja. Kirkkohallituksen ohjeistuksen taustalla vaikuttaa yksilön tietosuojalaki.

Perustelu kuulostaa sukututkimusta harrastavien korvaan kestämättömältä. Sukututkijoilla ei ole tapana kiusata ketään selvittämillään tiedoilla, eikä niiden väärinkäytöstä ole juurikaan kuultu. Kun vastassa on kuitenkin ajassamme varsin tärkeä yksilön tietosuoja, tilanne on pulmallinen.

Joskus tiedon panttaaminen kestää pitkiäkin aikoja. Suuren mittakaavan esimerkki tästä on vaikkapa Neuvostoliitto -nimisen valtion harjoittama totuuden vääristeleminen ja tietojen pimittäminen. Valtio romahti omaan mahdottomuuteensa.

Sama kuvio toimii myös yksityisen ihmisen elämässä. Palaan taas ajattelemaan Kansallisarkistossa istunutta miestä. Ehkä häneltä oli salattu jotakin. Tunsiko hän itsensä loukatuksi, ehkä katkeraksikin?

Toivottavasti hän pystyi ymmärtämään tiedon pimittäjien motiivit ja antamaan heille anteeksi. Onhan katkeruus ihmisen pahin kohtalo.

Kirjoittaja on kirjailija ja Väärnin pappilan emäntä Lapinlahdelta.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Sähkölaskun ale ei ole varma

Uudet rauhanmahdollisuudet Ukrainassa

Synkistelyn sijasta tarvitaan tutkimusta ja innovaatioita

Sydämen lisäksi pään on oltava mukana

Tahmean äidin omatunto – näin annan lapsilleni mallin mykkäkuurosta älypuhelimen jatkeesta

Voi käydä ihan hyvinkin

Luonto kiittää vieraslajin kitkemisestä

Talous hallitsee politiikan agendaa lähivuodet

Jotkut ovat väärässä

Ohisalo ja hallitusvastuu ohjaavat järkivihreyteen

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.