Tukiviidakon tuolle puolen

Työvuosien aikana on tullut tavattua aika monta perhettä, jossa on erityislapsi tai perheenjäsenen sairautta. Noiden perheiden arjesta selviytymisen tarinoita kuunnellessa on jäänyt mieleen soimaan kuin kertosäkeenä aina toistuva ”Sitten me saimme kuulla siitä ja siitä järjestöstä... Sitten joku vinkkasi, että on semmoinen ja semmoinen vertaistukiryhmä... Sitten me liityttiin siihen ja siihen yhdistykseen...”.

Sitten asiat rupesivat jotenkin järjestymään, sitten saatiin tukea, sitten saatiin kuulla, mitä etuuksia meille kuuluu, sitten saatiin apua kaikkien hakemusten ja lomakkeiden täytössä. Vasta sitten.

On selvää, että varsinkin lapsen vamma tai vakava sairaus on sellainen sokki, että se lamauttaa ainakin hetkeksi. Eikä sellaisena hetkenä ajatella määräaikoja ja lomakkeita, kun kyse on pahimmillaan henkiinjäämisestä. Mutta siinä vaiheessa, kun vanhempi jaksaa koota voimansa ja ruveta kokoilemaan elämän palasia uuteen järjestykseen, soisi hänen saavan siihen kaiken mahdollisen tuen, ihan viralliseen järjestelmään kuuluvana eikä satunnaisen onnenpotkun kautta.

Kuulee kertomuksia siitä, miten erityislapsen äiti kuuli sattumalta ystävältään, että kotikaupunki maksaa tukea alle kolmivuotiaiden erityislasten vanhemmille. Tai että sairaan perhe ei ollut kuullutkaan omaishoidon tuesta, ennen kuin eräs Leijonaemo kehotti äitiä hakemaan sitä.

On sellaistakin, että jälkeen päin käy ilmi, että lapselle olisi kuulunut etuus, josta hän on jo ”kasvanut ulos” - monet niistä kun ovat ikään sidonnaisia. Ylimääräinen vaipparaha olisi kuitenkin voinut olla hyvinkin tarpeen ja tuki iltapäivähoitoon koulun jälkeen helpottanut arjen junailua huomattavasti.

On mahtavaa, että meillä on – kymmenittäin – järjestöjä ja ryhmiä, joissa saman kokeneet ja puolesta sanasta toisensa ymmärtävät voivat tukea toisiaan ja ajaa yhdessä asioitaan. Mutta outoa on se, että palveluista ja tukimuodoista kertominen tuntuu olevan niin raskaasti niiden kontolla.

Tiedotettavaa riittää, sillä tuet perustuvat moneen eri lakiin muun muassa hakijan iästä riippuen, ja palveluja tarjoavat sekä kunnat että yksityiset palveluntuottajat, ja maksaja voi olla Kela tai sitten joku muu.

Tässä keväällä sosiaali- ja terveysalan järjestöistä koostuva SOSTE ry kyseli sosiaalijohtajilta, Kelan toimistojen ja TE-toimistojen johtajilta sosiaalietuuksien käytöstä. Heistä valtaosa katsoo, että tukien väärinkäyttö ei ole ongelma, mutta tietämättömyys etuuksista on.

Huoltaja-säätiö näkyy vuonna 1985 arvioineen sosiaalihuollon uusien lakien toteutumista kunnissa. Jo silloin todettiin, että tiedotukseen liittyy monenlaisia ongelmia, se muun muassa lisää palvelujen kysyntää. Palveluja taas on tarjolla riittämättömästi lisäkysyntää vastaamaan.

Tästäkö se kenkä edelleen puristaa? Ei kannata kertoa, tulisi vain lisää kuluja. Vaan mitä kuluja tulee siitä, kun kokonaiset perheet elävät vuosia henkisessä ja taloudellisessa ahdingossa? Ja niinkö se aina menee, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevien oikeuksien kanssa ei ole niin nuukaa?

SOSTE päätyi vaatimaan työntekijöiltä uudenlaista työotetta: työntekijän rooli on olla asiakkaan oikeuksien valvoja ja puolustaja, ei resurssien säästäjä.

Toivon kipinä tulee tällä kertaa Kelalta. Ainakin jo vuonna 2001 Kelan valtuutetut vaativat, että etuuksista tulisi tiedottaa laajemmin. Ja kuinka ollakaan, Kela ilmoittaa tänä vuonna aloittavansa ”uutena” etuuksien markkinoinnin. Siis 2013.

Kirjoittaja on Savon Sanomien uutistoimittaja.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Varaus ei takaa menestystä

Hoiva-alalla olisi tekeville töitä tarjolla

Koulutuksesta

Hallitus maltillisesti liikkeelle väylähankkeilla

Napakoitten naisten vuosi

Kultarannasta vauhtia EU-puheenjohtajuuteen

Yhteistä turvallisuusuhkaa ratkaisemassa

Kuopion toria kannattaa kehittää avoimin mielin

Sähkölaskun ale ei ole varma

Uudet rauhanmahdollisuudet Ukrainassa

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.