Tunnustuskiemurat

Yhdeksänkymmentä vuotta sitten Suomessa jännättiin: tunnustettaisiinko joulukuun 6. päivänä julistettu itsenäisyys? Sitä kun on maailmassa semmoinen tapa, etteivät pelkät julistelut riitä, vaan muut maat rätnäävät, otetaanko irtautuja porukkaan.

Että kaikki menisi siististi, odotetaan useimmiten, että se tunnustaa ensin, josta on irrottu, tässä tapauksessa siis Venäjä. Vaan ei ollut P. E. Svinhufvudin johtama porvarillinen itsenäisyyssenaatti kovin kärkäs kyselemään neuvostohallitukselta.

Neuvostohallitus oli vallankaappaaja eikä vielä kovin tiukasti satulassa: tunnustuspyyntö olisi merkinnyt sen itsensä tunnustamista. Mitä moisesta sanoisi Venäjän odotettu perustuslakia säätävä kansalliskokous ja sen asettama hallitus?

NEUVOSTOHALLITUSTA kenkutti. On niillä suomalaisilla nyt kiire itsenäisiksi, kun oppositiossa olevat sosialistitkin heti 8.-9. joulukuuta kävivät itsenäisyyttä tinkaamassa. Eivätkö tuhnat ymmärrä, että vallankumous olisi tärkeämpi?

Sen verran Suomen sosialidemokraatit oppivat, että lähtivät joulupäivänä neuvostohallituksen johtajalle V. I. Leninille uudestaan tolkuttamaan, että nimentoten itsenäisessä maassa luokkataistelu varmimmin voitaisiin käydä loppuun.

No tämähän sopi Leninille. Ei hän suomalaisten sinisten silmien takia ollut innostunut. Jo vuosia hän itse oli kirjoitellut, että kun maat itsenäistyvät, niissä tehdään vallankumoukset ja sitten taas yhdytään riistottomuuden iloon.

SAKSAKIN rupesi hermostumaan. Se hinkui itselleen suurta vaikutusvaltaa Suomessa ja koko Pohjolassa, mutta suora tunnustus olisi voinut haitata parhaillaan Brest-Litovskissa Venäjän kanssa käytyjä rauhanneuvotteluja.

Niinpä saksalaiset uskottelivat Suomen Berliinin-edustajalle muka tehneensä Brest-Litovskissa jo kovasti töitä Suomen itsenäisyyden puolesta: pyytäkää nyt ensin neuvostohallitukselta, ja kun se on tunnustanut, niin kyllä mekin sitten.

Kun nyt olivat häkimässä sekä omat sosialistit että Saksa, itsenäisyyssenaattikin lopulta älysi tunnustusta pyytää. Vuoden 1917 viimeisillä minuuteilla Svinhufvud sai Pietarissa kouraansa neuvostohallituksen allekirjoittaman tunnustuksen.

VAHVISTAMAAN ei Venäjällä osunut olemaan mitään ihan virallista kansanedustusta. J. V. Stalin vei paperin työläis- ja sotilasedustajain neuvostojen yleisvenäläiseen toimeenpanevaan keskuskomiteaan, joka 4.1.1918 vahvistikin.

Ranska vetäisi välistä. Saksan perivihollisena sekin halusi luoda Pohjolaan itselleen myötämielisen vyöhykkeen ja kiirehti tunnustamaan heti 4.1. Niin teki samana päivänä Ruotsikin pitkän yhteisen valtioyhteyden muistoksi.

Saksalle tuli taas hätä: Ranska oli ehtinyt edelle! Tammikuun 6. päivänä Saksan valtakunnankansleri luovutti Berliinissä tunnusasiakirjan ja selitti hurskaasti, että päätös oli tehty jo 4.1. Tanska ja Norjakin tulivat joukkoon mukaan 10. tammikuuta.

MONET olivat myötämielisiä, mutta jäivät varovaisina odottamaan, kuka Venäjällä lopulta olisi niskan päällä. Englannin ja Yhdysvaltain ynnä useimpien muiden maiden tunnustukset saatiin vasta monien mutkien jälkeen kesällä 1919.

Että opitaanko tästä jotakin? No ainakin se, että tekivätpä suurvallat mitä tahansa, aina niillä oma lehmä on ojassa. Elä siinä sitten niiden kanssa jumalisesti!

Kirjoittaja on kuopiolainen Suomen historian emeritusprofessori.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Viisigee shakkinappulana

Työstä palautumiseen tarvitaan myös lepopäiviä

Viisuboikotti on lähellä antisemitismiä

Keskusta käynnisti hallituksen synnytystuskat

Kreikka on hyvä maa

Kirkkopäivillä pohditaan sananvapautta

Keskustan kääntymys

Puheisiin Itäradasta on syytä tarttua hanakasti

Nolla ei ole merkitsevä numero

Sitran ilmastopuheista puuttuu pohdinta ja realismi

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.