Väsymyksen eetos

Rautavaaran kaltaiset tragediat nostavat hetkeksi tapetille väsyneen yksilön valottoman epätoivon. Perhesurman äärimmäisyys heilauttaa yhteiskuntaturvan tunnetta tasolla, johon ei löydy riittävää selittäjää tai asian järkeistäjää mistään ammattiluokasta. Spekuloidaan, empatisoidaan, vihataan ja julistetaan. Ylipäätään projisoidaan jotain kommentaarista ylitunnetta. Yllättävän nopeasti teema putoaa taustalle ja se halutaan unohtaa.

Unohtaminen on luontainen reaktio tilanteessa, jossa ei kyetä ymmärtämään tapahtuman todellisuutta. Pyrkimys käsittää avaa kanavia, jotka johtavat uuteen ymmärtämättömyyteen. Ei ole oikeaa tapaa suhtautua. Silti itse teema, väsymys, on nykyään suomalainen perusolotila. Väsymys on kaikkialla. Väsyminen on yhtä aikaa tabu ja kollektiivinen trendi.

Jokainen perheyhteisö, työyhteisö, suhdeverkosto ja sidosryhmä kohtaa eriasteista väsymystä. Uupuminen on small talkia, se on läppä, jota manifestoidaan, vaikka henkilökohtaisena kiputilana se voi olla totaalinen musta aukko. Tämä kaksoisominaisuus todentaa sen, että väsymystä käsitellään meillä huonosti.

Omassa työssäni väsymyksenhallinta on perusominaisuus. Se on osaamisalue kuten kirjoitustaito. Pitkät työputket, epäsäännölliset työajat, toistuvat 14-tuntiset työpäivät, yksinäisyys ja yhteiskunnallinen reuna-asema rassaavat mieltä ja ruumista.

Ääriesimerkkinä muistelen episodia ajalta, jolloin vielä opiskelin. Päästäkseni eteenpäin tavoitteissani tein opiskelun ohessa neljää eri työtä.

Eräänä sunnuntaina myöhään päättelin viikonlopun teatteriharjoitukset Pieksämäellä. Tilat kuntoon saatuani ajoin Helsinkiin, jossa menin suoraan aamuviideksi leipomoon ja aloitin pullakierroksen. Puoliltapäivin painuin yliopistoon luennoille ja illalla sieltä suoraan kaupunginteatterin lehdistönäytökseen kriitikon ominaisuudessa.

Esityksen jälkeen menin kämpille kirjoittamaan teatterikritiikin valmiiksi, pakkasin kamat ja lähdin ajamaan kohti Outokumpua, jossa aloitin varhain teatterihistorian opetustunnit sikäläisille teatteriopiskelijoille. Vedin päivän oppitunnit ja vielä illalla teatteritreenit opiskelijaporukalle. Vasta sitten pääsin keikka-asuntoon nukkumaan.

Muistan tuijottaneeni teatteriluokkaa kolmen päivän hereilläolon jälkeen ja nähneeni sumuisen nestemassan. Nesteen keskellä oli olentoja, opiskelijoita, joiden kasvot olivat lonkeromaisten kasvaimien peitossa. Suustani tuli meyerholdilaisen biomekaniikan perusteita suhteessa Aristoteleen runousoppiin.

Yliväsynyt ihminen siirtyy todellisuuden raja-alueelle, jossa mieli tuottaa harhoja ja aistit välittävät probleemeja, joihin eivät totutut ratkaisumallit päde. Vartalokin alkaa käyttäytyä eri tavalla. Millainen on yhteiskunta, jonka toimijat rakentavat arkensa hallusinaatioista?

Kirjoittaja on pieksämäkeläinen teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Tuleeko meistä ikinä aikuisia?

Kirje pysäyttää kiireessä

Suhde Venäjään jakaa Euroopan populisteja

Metsälain määräyksiä voi olla syytä tarkistaa

Voihan Vilkku sentään

Kauppasota voi laajeta talouskriisiksi vahingossa

Fiksut ruokakaupat auttavat asiakasta

Perusteita olisi pienentää Finnpulpia

Viisigee shakkinappulana

Työstä palautumiseen tarvitaan myös lepopäiviä

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.