Vanhuksista asiakkaita

Minun on vaikea uskoa, että normituksella tai valvonnalla saisimme turvatuksi vanhuksille hyvätasoisen hoidon. Räikeimmät epäkohdat saataisiin karsituksi, mutta hyvää hoitoa ei voida taata niin kauan kun hoidon tarpeessa oleva vanhus on kunnan silmissä meno.

Normitus on muutenkin kömpelö keino. Määrällisiä resursseja voidaan normittaa, mutta ei ystävällistä asennetta.

Hoitolaitoksessa suhtautuminen olisi aivan toisenlaista, jos uusi asiakas merkitsisi laitokselle tuloa eikä menoa. Asiakkuus on paras laadun tae. Jos hoito ei ole tyydytä, vaihtaa paikkaa ja vie rahat mukanaan.

Niinpä haluaisin kääntää asetelman vanhustenhoidossa ylösalaisin. Antaisin rahoitusvastuun kansaneläkelaitokselle. Kansaneläkelaitos antaisi vanhukselle hoidon tarpeesta riippuvan hoitosetelin. Pientä kotiapua tarvitseva saisi muutaman satasen kuussa ja raskasta laitoshoitoa tarvitseva suurin piirtein neljä tuhatta euroa kuussa.

Hoitoseteliä voisi käyttää omaishoidon tukeen, sillä voisi ostaa kauppiaalta päivittäisen ruuan kotiinkuljetuksen tai maksaa kunnan tarjoamasta kotipalvelusta. Jos tarvitsee hoitoa enemmän, saisi suuremman hoitosetelin, jolla voisi maksaa hoidon yksityisessä vanhainkodissa, oman kunnan vanhainkodissa tai jonkin toisen kunnan vanhainkodissa. Hoitomaksu on nyt sidottu tuloihin. Niin olisi hoitosetelikin.

Rahat tähän on jo olemassa. Kunnat saavat nyt korvamerkitsemätöntä valtionosuutta vanhusta kohden mekaanisesti tämän iän perusteella. Valtio maksaa 65–74-vuotiaista kunnan asukkaista vajaat 3000 euroa vuodessa, 75–84-vuotiaista noin 9000 euroa vuodessa ja 85 vuotta täyttäneistä yli 20000 euroa vuodessa.

Näillä rahoilla kuntien pitäisi selvitä vanhusten hoidosta. Toiset selviävät hyvin, mutta toiset eivät selviä, eikä vika ole aina kunnassa. Kahdesta samanikäisestä toinen tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa ja toinen pärjää omillaan, mutta valtio maksaa molemmista yhtä paljon. Yksi laitoshoitoon otettu vanhus maksaa kunnalle suunnilleen yhtä paljon kuin opettajan palkkaaminen peruskouluun.

Valtion vanhusten hoitoon osoittamat rahat siirtäisin siis Kelalle. Suurin osa niistä palautuisi palvelusetelinä takaisin kunnille.

Vanhustenhoidon rahoitus syrjii pahasti Itä-Suomea. Satavuotiaaksi elävä ehtii tienata kunnalleen valtionosuuksina satoja tuhansia euroja. Hän on kunnalleen suoranainen kultakaivos, jos elää elämänsä suurempia kuluja aiheuttamatta. Tällaisia on paljon Länsi-Suomessa, mutta perin vähän Itä-Suomessa.

Syistä, joita en tiedä, Itä-Suomessa kuollaan noin kolme vuotta nuorempina kuin Länsi-Suomessa. Yli 85-vuotiaiden avokätisesti korvattuja elinvuosia on siksi Itä-Suomessa paljon vähemmän.

Vaikka Itä-Suomessa kuollaan nuorempina, se ei tarkoita, että vanhusten hoitoon menisi vähemmän rahaa. Jos kuolee vanhuuteen, viimeiset elinvuodet ovat jokseenkin samanlaisia 75- ja 90-vuotiaina kuolleilla.

Viimeisistä, usein intensiivistä hoitoa vaativista elinvuosista valtio korvaa Itä-Suomessa selvästi vähemmän kuin Länsi-Suomessa. Alueellinen oikeudenmukaisuus edellyttäisi, että tuo 85 vuoden kynnys olisi Itä-Suomessa 82 vuoden kohdalla.

Hoitosetelien käyttöön on helppo esittää vastaväitteitä.

Kilpailu toimisi kaupungeissa, joissa on yksityisiä yrityksiä kirittämässä kunnan palveluja, mutta entä siellä, missä yhä olisi saatavilla vain kunnan tarjoamaa hoitoa?

Aina voisi hätätilassa muuttaa vaikka lastensa perässä, mutta oikeudenmukaisuus lisääntyisi myös syrjäseuduilla. Laskennallinen, pelkkään ikään perustuva valtionosuus muuttuisi vanhuksen todelliseen hoidon tarpeeseen perustuvaksi maksuksi. Loppuisi ainakin tuo Itä-Suomen sortaminen.

Pystyisikö dementoitunut vanhus valitsemaan hoitopaikkaa? Ei ehkä itse, mutta hänen lapsensa pystyisivät. Jos lapsia ei ole, tulisi vanhukselle joka tapauksessa nimetä edunvalvoja.

Ja vaikka vanhus ei itse pystyisi tekemään päätöstä paikan vaihdosta, hoidon laatua nostaisi jo uhka, että naapurihuoneen vanhus lähtisi rahoineen. Ja edelleen: vaikka järjestely ei parantaisikaan tilannetta kaikkialla, eikö riitä että se parantaa melkein kaikkialla?

Eikö vastuun siirto veisi pohjaa kansanterveystyöltä, kun kuntaa ei enää palkittaisi toimista, jotka pitävät vanhukset terveinä? Teoriassa tässä olisi ongelma, mutta käytännössä tuo kannustin ei nytkään saa kuntia järjestämään liikuntaa viisikymppisille, jotta kolmenkymmenen vuoden kuluttua syntyisi säästöä.

Vanhusten muuttuminen taakasta tulonlähteeksi mullistaisi vanhustenhoidon. Yksityinen tarjonta voisi synnyttää kaikkea kivaa ja virkistävää. Luonnonkauniille paikoille syntyisi vanhustenhoitoon erikoistuneita yhdyskuntia, samanlaisia kuin on Etelä-Englannin rannikolla.

Entä jos joku menisi viimeisiksi vuosiksi ulkomaille ja veisi rahat mukanaan sinne? EU nimittäin vaatisi, että setelillä voisi ostaa hoitoa myös Espanjassa. Tällaista tapahtuisi, mutta ei paljon, sillä omaiset ovat täällä. Rahaa valuisi näin pois maasta, mutta toisaalta meillä on edessä vakava pula hoitohenkilökunnasta.

Lopuksi yksi huomautus: moni on vaatinut, että tasa-arvon nimissä kotihoidon tuen maksaminen siirretään valtion vastuulle, koska eri kunnissa noudatetaan eri käytäntöä.

Tässä on riskinä, että kunnat ryhtyvät painostamaan aivan kohtuuttomasti omaisia silloinkin, kun vanhus on todella raskaan hoidon tarpeessa. Ympärivuorokautista hoitoa vaativa maksaa kunnan hoidossa 4000 euroa kuussa, mutta ei mitään, jos viisikymppinen tytär luopuu työpaikastaan hoitaakseen vanhempiaan.

Osmo Soininvaara

Kirjoittaja on vihreiden kansanedustaja ja aiempi peruspalveluministeri.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Huawei-boikotti haastaa esineiden internetiä

Pohjanmaan ihmetauti

KYSin hieno tarina ansaitsee lujaa tukea jatkossa

Kirkon kohtalon kysymykset

Sivuutetut suivaantuivat

Oppilaille palautettava oikeus numeroarvioon

Tervetuloa kansainväliset talentit

Epäasialliseen vaikuttamiseen osataan varautua

Kahdet tärkeät vaalit ajoittuivat liian lähekkäin

Mökkeily ei hiivu vaan muuttaa muotoaan

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.