Alas Kiven portaita

Luin kesälomalla Aleksis Kiven romaanin Seitsemän veljestä, ensi kertaa sitten kouluvuosien.

Lukukokemus oli tahmea. Historioitsija Teemu Keskisarja antaa tälle yhden mahdollisen syyn Kivi-elämäkerrassaan Saapasnahkatorni: kirjailija nappaili repliikkejään tavallisen kansan puhekielestä, joka on puolessatoista vuosisadassa huomattavasti köyhtynyt.

Seitsemän veljestä oli ensimmäinen merkittävä suomenkielinen romaani. Ennen painettua kirjallista kulttuuria kaikki ihmisten välinen kanssakäyminen oli suullista. Se johti eläväiseen ilmaisuun ja runsaana rönsyävään sanavarastoon, jota Kivi mestarillisesti hyödynsi. Ajallisen etäisyyden päästä osa sanoista on kuitenkin muuttunut tunnistamattomiksi. Niitä voi ymmärtää vain vaivoin asiayhteydessään.

Samalla lukukokemus oli palkitseva. Onhan Seitsemässä veljeksessä kaikki kelpo viihdekirjan ainekset: nasevaa dialogia, huumoria, vauhtia, jännitystä, väkivaltaakin. Huimia myyttisiä ja fantastisia jaksoja. Ja tietenkin Seitsemän veljestä on kasvuromaani, sivistyksen ja lukemisen ylistys.

 

Lukutaito on romaanissa avainongelma ja sen ratkaisu. Sen puutteesta seuraavaa yhteiskuntakelvottomuuttaan veljekset pakenevat Impivaaran kantoiselle aholle. Lukemaan opettelu heidät viimein nostaa metsäläisyydestä takaisin yhteisöön ja sen kantaviksi voimiksi.

Veljeksistä nuorin ja terävin, Eero, lähetetään edeltä lukkarinoppiin, jotta hän sitten opettaisi muita.

Eerosta tulee pitäjän viisas jahtivouti ja valistunut maanviljelijä, joka kirjoittaa sanomalehteen paikallisista yhteiskunnallisista asioista. Hänen aktiivisuutensa ansiosta pitäjään rakennetaan kansakoulu. Eero kartuttaa tietoaan ja alkaa nähdä synnyinmaan osana suurempaa kokonaisuutta, kasvaa kansalaisuudesta maailmankansalaisuuteen.

 

Eeroon kiteytyy Kiven näkemys yksilön, kansakunnan ja ihmiskunnan ylösrakennuksesta. Nyt kirjailijan kehitysoptimismi tuntuu kaukaiselta.

Lukijakansa, jonka synnyn Kivi sanoitti ja saattoi alulle, on enää myytti. Näin väitti entinen Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholm kolumnissaan Helsingin Sanomissa (6.8.). Kirjojen myynti- ja lainausluvut, lukemiseen käytetty aika, koululaisten ja opiskelijoiden kaventunut sanavarasto, kodeista kadonneet kirjahyllyt – kaikki viittaa hänen mukaansa suomalaisten lukemisen hiipumiseen.

Ekholmin havaintojen pohjalta tekee mieli väittää, että suomalaiset ovat alkaneet kavuta Kiven kuvaamia kehityksen portaita alas, kohti alkupistettä. En tarkoita vain impivaaralaisuutta uuden sisäänpäin kääntyvän ja historiattoman kansallismielisyyyden symbolina, vaikka sekin näyttää liittyvän luetun ymmärtämisen ja tiedon rappioon.

Kolumni herätti vilkasta keskustelua, jossa asiantuntijat listasivat lukemisen hyötyjä. Ytimekkäimmin kiteytti toimittaja Jussi Ahlroth esseessään (HS 12.8.): kirjoihin ja kirjastoihin tallennettu kirjallinen kulttuuri on tärkein erottava tekijä ihmisen ja eläimen välillä.

Loppuun asti peruuttamalla Kiven portaiden alapäässä odottaisi paluu samaan suulliseen kulttuuriin, jonka hämäristä kansalliskirjailijakin ponnisti. Se on raja tunnetun historian ja esihistorian välillä, ja samalla raja, jonka tuolla puolen ihminen menettää jotain olennaista ihmisyydestään.

 

Kun puhutaan lukemisesta, puhutaan siis vakavista asioista. Silti, huomaan taas, pitäisi puhua enemmän lukemisen ilosta.

Se on sekä välitöntä että usein vaivalloisuudesta syntyvää nautintoa. Hyötyä, joka syntyy vaivihkaa hyödyttömyydestä.

Uusimmat

Nimellä

Kun katsoo vain puuta, ei näe metsää

Turhat johtajat ja jonninjoutavat isopalkkaiset pikkuviskaalit pihalle – Vai mitenkä oli?

Slovenia on pieni suuri maa

Jippii, muovia! – eli näin havaitsin kierrättämisessä piilevän maalaisjärjen

Internetin flunssa

Hämeessä ei ollakaan hitaita

Muistoja Niiralan montusta

Tätien ja setien työt

Eiköhän unohdeta koko juttu

Poliittista viihdettä viikoittain

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.