Hengitähän hyvä ihminen välillä – Kiireestä ja hötkellyksestä on tullut uusi kansantauti

Miten usein sinulla on tunne, että joudut toimimaan liian nopeasti? Suomeksi sanottuna, miten usein sinulla on kiire?

Joo-o, aika monella liian usein.

Työelämässä viilinki on tietenkin tuttu, ja kiirettä voi syystä pitää markkinatalouden ohjaaman yhteiskunnan tuotoksena.

Kiireen tuntu lisääntyy, kun tekemisen suhde aikaan kiristyy. Syntyy ärsyttävä jännite, joka johtaa ylivirittyneeseen tilaan.

Yksilön tasolla tilan pitäisi olla vain hetkittäinen, mutta miksi ihmeessä tuntuu, että helspels, elämä on nykyään yhtä kiirettä ja hötkellyksestä on tullut uusi kansantauti.

Silloinkin kun vippailet mansikkamargarita kädessä Egeanmereen lilluttelemaan, suunnittelet jo mitäs sitten seuraavaksi.

Kiireeseen liittyvä pingottunut ja pakottava olo on kroonistuessaan pahinta myrkkyä.

Se johtaa stressitilaan, jossa elimistö alkaa sanoa itseään irti. Ajan suhteen äärirajoilla sätkyilyn kestää tiettyyn rajaan, sitten tekeminen ja oleminen alkavat kärsiä. Kun tajuaa, ettei pysty parhaimpaansa, sekös vasta ahdinkoa pukkaakin.

Kiire pistää pahiten sisuksiin silloin, kun itse ei kestä sitä lainkaan. Vaikkapa raskaissa elämäntilanteissa pumppua oikein kivistää, jos joutuu kokemaan kiirettä tai edes näkemään sitä.

En tiedä tarvitseeko sitä ihmetellä, mutta kiire on jo aikapäiviä sitten ulottanut lonkeronsa ihmisten vapaa-aikaan. Aikataulutus on sääntö ja ohjelmaton vapaapäivä poikkeus.

Samalla kiireestä on tullut jonkin sortin hyve. Niin huomaan ajattelevani, kun vessahätä iskee ja huikkaan kaverille:

– Mä käyn vaan äkkiä vielä vessassa.

Äkkiä. Vessassa.

Noppeesti. Kaupassa.

Pikasesti. Syömässä.

Siinä vaiheessa kun huomaat lappavasi ruokaa naamaan kuin ydinpommiuhkan alla, jokin on mennyt pieleen.

– Hei oikeesti. Nyt kyllä syödään kaikessa rauhassa, sanon ja minuutin päästä tahti on sama.

Mikä ihme siinä on, että kun on mahdollista ottaa normaali aika esimerkiksi työpaikkaruokailuun, hengähtää ja lepuuttaa aivoja, sessio pitää kiirehtiä suorituksena läpi.

– Se vaan jää jotenkin päälle, eräskin tuumasi, kun ruoka oli kadonnut lautaselta tyyliin viidessä minuutissa ja takkia soviteltiin päälle jo puolivälissä annosta, koska polla jyskyttää, että mun pitää olla siellä silloin vaikka ei pitäisikään.

Jatkuvassa hötkellyksen tunteessa on se puoli, että kärsimättömyys kasvaa eksponentiaalisesti.

Kun jono kahvilassa on liian pitkä eli siinä on kolme ihmistä, käännyn jo kannoilleni, menen kahvilaan jossa ei ole jonoja – miksiköhän – ja lapan naamaani huonon suklaakakun. Sama pätee ruokakaupassa jonottamiseen. Jonon valinta tuntuu maailmanluokan päätökseltä. Ettei vaan menisi siihen, missä joutuu huokailemaan.

Mutta on itsekeksityssä kiireen tunteessa jotain hyvääkin. Kun kauppakeskuksessa sähkönmyyjä tarjoaa mahdollisuutta vastata ihan vain pikaiseen kysymykseen, ei aikaa vaan ole. Nykypäivänä ei tuota tuskaa kävellä ohi, sillä totta kai vapaapäiväänsä kuluttavalla shoppailijallakin on niin pirun hektistä.

Ainakin itse huomaan, että mitä väsyneempi ja rasittuneempi olen, sitä enemmän tarvitsen hiljaisuutta ja kiireettömyyttä.

Nykyään myös avaan suuni, jos stressihormoni alkaa puskea ihohuokosista läpi.

– Hei nyt kävellään kyllä hitaammin. Mikä kiire meillä on? Oliko ajatuksena, että jos ihan pikasesti kammiovärinän tempasis?

Mutta sitä ennen juuvaahan kahavit, hengitellään ja yritetään ottaa välillä vähän rauhallisemmin jookos. Varmaan on hyväksi itselle että kanssaihmisille.