Hyvä elämä, armelias kuolema, mielellään ei jäisen vuoren huipulla

Usein tv:ssä nähty Everest (2015) on vastenmielinen elokuva. Se on hyvin tehty, ja tuotantoyhtiökin lienee ollut tyytyväinen yli 200 miljoonan dollarin tuottoihin.

Filmillä on todellinen pohja. Se kertoo toukokuun 1996 kohtalokkaista päivistä maailman korkeimman vuoren rinteillä. Se on sankaritarina turhamaisuudesta ja tyhmyydestä, kuten sankaritarinat yleensä.

Lyhyesti kerrottuna kävi näin. Kahden kilpailevan järjestäjän sekalaiset seurueet nousivat Mount Everestin huipulle, vaikka lumimyrsky oli tulossa ja aikataulut nurin. Nousivat, vaikka olisi pitänyt kääntyä takaisin.

Kahdeksan kiipeilijää, myös molempien retkikuntien pääoppaat, menehtyi. Toinen heistä oli Rob Hall, jonka vaimo odotti lasta kotona Uudessa Seelannissa.

Oliko Rob Hall sankari vai pösilö? Missä hänen oikea paikkansa oli?

Yöllä, juuri ennen itsenäisyyspäivää, heräsin miettimään tätä kolumnia ja muita asioita. Ainoa selkeä ajatus aamukolmelta oli kysymys: miksi kunniakkainta elämässä on kuolla?

Yksi vaativimpia taitoja on olla jatkamatta huipulle, kertoi vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson – Rob Hallin kiipeilykaveri – jo vuosia sitten eräässä tilaisuudessa, jossa olin.

Joskus juuri niin pääsee perille. Minne onkin menossa.

Ihmislajin historia on turhien uhrausten virtaa. Varsinkin nuorten miesten henki ja elämä on ollut joutavaa ylijäämätuotantoa, jota on aina riittänyt tuhlattavaksi tyhjänpäiväisiin pyrkimyksiin. Niin niinäkin aikoina, jolloin ihmisiä oli vähän ja elämä vaikeampaa ja vaarallisempaa kuin nyt.

On valloitettu vuorta, jonka on valloittanut tuhat ihmistä aiemmin, tai mitään sanomatonta maaplänttiä, jolla kukaan ei tee mitään. Palkkiona kuolema ja kunnia ja kenties uusintakierros uusien nuorukaisten verellä.

Irvokkaimpia esimerkkejä on Sommen taistelu ensimmäisessä maailmansodassa. Ympärysvallat menettivät viisi kuukautta kestäneessä offensiivissa kaatuneina ja haavoittuneina noin 620 000 sotilasta ja Saksa lähes saman verran. Mitä järjettömällä uhrauksella saavutettiin? Noin kymmenen kilometrin eteneminen.

Kaiken elävän vahvimpia pyrkimyksiä – elämän tarkoitus, sanoo moni – on pysyä elossa ja jatkaa elämää. Siihen nähden tämä ripeästi lisääntyvä lajimme on hämmästyttävän tehokas ja halukas myös tuhoamaan itseään.

Vähän aikaa sitten olin ajautumassa some-riitaan tuntemattoman henkilön kanssa. Hän arvosteli avustusjärjestölle tekemääni pientä lahjoitusta ja argumentoi, että auttaa vain eläimiä, koska eläimet ovat viattomia ja ihmiset pahoja.

Väistyin kohteliaasti ennen kuin jompi kumpi olisi uponnut moraalin ja filosofian suohon.

Kirjakaupassa näin uutuuskirjan, Kun minua ei enää ole. Siihen on tarkoitus itse täyttää terveiset ja ohjeet tänne jääville, vaikka se mistä sitten löytyy kesämökin avain.

Kuolema saavuttaa lopulta jokaisen. Niin kuuluu olla.

Kun nyt jo edesmenneen äitini kanssa kävelimme kotipitäjän hautausmaalla, silloin kun äiti vielä jaksoi, hän totesi:

– Miul on täällä jo enemmän kavereita kuin tuol aidan toisella puolella.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä tummempi puku. Yhä taajemmin joutuu seuraamaan tärkeiden ja rakkaiden ihmisten ja eläinten lähtöä.

Muuta synteesiä ja ohjeistusta en osaa antaa kuin tämän: meidän ja muiden tuotanto- ja lemmikkieläinten olisi suotavaa saada hyvä elämä ja ajan täyttyessä armelias kuolema. Ei sen enempää osaa toivoa.

Uusimmat

Nimellä

Mielikuva perhe-elämästä on ollut liian yksipuolinen

Kuopiossa ja Jyväskylässä samoja mietteitä

Liikenneverot Savon kansan bensaa juo

Työtä tarjolla tositarkoituksella

Yksi asia yhdessä illassa

Ylä-Savossa kytee matkailujytky, jota vauhdittavat olut ja eukonkanto

Tutkimuksen ja koulutuksen rahoituspohja

Hajaannus alkaa uskontotunnilta

Keski-Suomella on kyynärpäät korkealla

Vuoden urheilija-listani on kääntynyt vuosi vuodelta enemmän joukkueurheilun suuntaan

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.