Kiroilevalta isältä vesselille

Istuit polvella. Yritin taiteilla kurahaalaria yllesi.

Ei tahtonut onnistua, koska sinulla, kaksivuotiaalla vesselillä oli huono päivä.

Haalari lensi lattialle, sinä könysit perässä.

– Nyt kunnolla, komensin.

Käännyit. Pellavatukkasi hulmahti, poskillasi loimotti tanakka puna. Kirkkaansiniset silmäsi sinkosivat jäisiä salamia suuntaani.

– PELTELE.

Sillä sadasosasekunnilla muistin hetken, kun ähvelsin lastenistuimen parissa auton takapenkillä. Lipsahti ja sinun sanavarastosi täydentyi.

Toisaalta harmitti, hieman huvittikin.

Kaiken kukkuraksi Vuoden isä –palkinto oli taas askeleen kauempana.

 

Matkustin seuraavana päivänä Helsinkiin.

Katselin junan ikkunasta savolaisia maisemia, ja mietiskelin kasvatanko kiroilevaa siiliä.

Asemalla oli hetki aikaa. Hörpin kahvia. Haukkasin sämpylää, jonka välissä härkistä, ei lihaa.

Miten saada lapsi lopettamaan...

– Pliis mister, pliis.

Aneleva ääni keskeytti Google-hakuni.

Nainen oli nuori, tukka musta, iho tumma, takki ja hame likatahrojen peittämät. Silmien ympärille kertyneistä juonteista kuulsi elämän kova koulu. Kädessä oli ryppyinen pahvimuki, johon oli teipattu pienen lapsen kuva. Ehkä kaksivuotiaan.

Ei ole rahaa, vastasin naisen saapuessa kohdalle.

Jostain syystä anelu ärsytti. Päästin pari sisäistä peltelettä.

 

Metrossa oli hetki aikaa miettiä ärtymystäni ja toimittaja Emil Elon kolumnia (Kauppalehti 13.10.).

Kuinka hän kertoi kasvaneensa ympäristössä, jossa asiat nähtiin mahdollisuuksien kautta. Kuinka Suomessakin on kymmeniätuhansia huono-osaisia lapsia, jotka kuulevat kasvuiässä "Ei" yhtä montaa kertaa kuin hän on kuullut "Kyllä". Kuinka hän kammoksuu ilmapiiriä, jossa hyväosaiset kertovat tehneensä kivan elämänsä itse ja ihmettelevät, miksi muut eivät tee samoin. Kuinka oman itsensä tunnistaminen kartalta voi johtaa hurjimmillaan empaattisuuden kaltaisiin tunnereaktioihin ja muiden ihmisten ymmärtämiseen.

 

Ruoholahti, kuulutti koneellinen naisääni.

Unohdin sinut, naisen ja Elon. Uutisrobotit veivät huomioni koko päiväksi.

Iltapäivällä seisoin taas asemalla. Puhelin värähti taskussa. Kuvaviesti vaimolta.

Sinä vesseli hymyilit silmiäsi myöten. Jääpuikot olivat sulaneet jo ajat sitten.

Osoitit sormella kameraa. Aivan samalla tavalla kuin osoitat aikuisia kaupoissa sekä kaduilla ja toteat:

– Siinä ihminen.

Täytyin onnesta, ilosta, lämmöstä.

 

Sitten näin naisen. Erotin huulilta saman anelun kuin aamulla. Pahvimuki oli yhtä ryppyinen, katseessa sama kovuus, ehkä väsymystäkin.

Ihminen.

Otin taskustani lompakon. Kahmaisin kolikot käteeni.

Aloin kävellä. Nyt kuulin jo äänen.

– Pliis, pliis.

Käännyin oikealle. Parkkeerasin kahvilan tiskille. Ostin kolikoilla matkaevääksi päivän toisen härkissämpylän.

 

Minä leikkaan tämän kirjoituksen lehdestä talteen. Suljen sen kirjekuoreen. Annan sinulle, kun aika on.

Ehkä luet rivien välistä höpsön isäsi epävarmuuden, mutta myös rakkauden.

Toivon myös sinun kysyvän:

– Miksi et antanut rahoja naiselle?

Mikä lienee vastaukseni tuolloin, mutta nyt:

En peltele vie tiedä.

Olen vain ihminen.

Lue myös: Kakkapyllypojalta isälle
 

Uusimmat

Nimellä

Luottamus on kivijalka

Suomen niemen pesänjakajat

Roskia ja hirsiä

Huuhkajat hautasi menneisyyden haamut, remontoi suomalaisen jalkapallon identiteetin ja sai uskomaan parempaan

Syödään siemenperunoita

Tule ja syö niin paljon kuin jaksat! – Pyöriikö KYSin päivystykseen saman verran ähkystä kärsiviä potilaita kuin aiemminkin?

Rikospornon lumo

Liiketoiminta + politiikka = epäyhtälö

Urheilua on rahan voimalla

Osaisivat edes hävetä – Mutta eiväthän he osaa

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.