Kotiäitien ja -isien puolesta kysyn vaan, kuka tässä tyhmenee?

Kotivanhempana olossa on väsyneitä ja tiukkoja hetkiä. Mutta kun luin Kotiäiti X:n ajatuksia Sunnuntaisuomalaisessa (30.6.2019), tuli vain paha mieli. Kirjoittaja muun muassa koki tyhmentyvänsä kotona jutellessaan päivät vauvan ummetuksesta.

Kyllähän sitä Pallo-ankka-auto-senpituinense-kirjojen maailmassa ja sormien liikkumista ihmetellessä voi tuntua, että aivoilla olisi mahdollisuuksia enempäänkin. Mutta että siinä tyhmentyisi...? Ei. Ei tyhmene. Vaan pääsee seuraamaan kasvamisen ja oppimisen ihmettä. Niiden rinnalla kehittyvät perusturvallisuus, vuorovaikutus, rakkaus ja pohja luottamukselle.

Että sellaisia pikkujuttuja.

Kirjoittaja X kertoi odottavansa töihin pääsyä, että saa "jutella aikuisten kanssa ja tehdä jotain merkityksellistä". Kuulostaa niin provosoivalta, ettei kehtaa edes hermostua.

Nykyiseen häsämaailmaan tottuneelle on yllättävän rankkaa pysähtyä lapsen kanssa lattialle ihmettelemään olemista. Se vaatii tajuamisen siitä, ettei tämä vaihe elämässä kestä kuin hetken. Ja joku päivä pientä varpaiden tutkijaa ei kiinnosta tipantippaa, mitä vanhemmalla olisi annettavanaan.

Sain olla kotona noin neljä vuotta ensin yhden, sitten kahden ja lopulta kolmen pienen kanssa. Oli päiviä, jolloin kasvamisen ihmettä ei jaksanut ihastella, ja kausia, jolloin olin autuaan pihalla maailman tapahtumista, mutta tiesin kyllä missä Puppe luuraa.

Onneksi saattoi kävellä avoimeen päiväkotiin, jossa oli muita samassa elämäntilanteessa olevia kotivanhempia.

Missään ei näkynyt tyhmentymistä.

Sen sijaan näkyi vanhempia, jotka tajusivat hiljalleen, kuinka arvokkaassa asemassa olivat auttamassa ihmistaimiaan elofestareiden porteilla. Vanhempia, jotka imivät vertaistuesta henkistä apua arkeensa. Oli onnenhetkiä ja rapaväsymystä.

Näin aikuisia, joita lapset kasvattivat olemaan vanhempia. Loogisuus, johdonmukaisuus, lapsen parhaan ajatteleminen ja hyvänä esimerkkinä oleminen – lapsen kanssa hetkessä oleminen – on valtavan työlästä.

Mutta: Se on sen arvoista. Merkityksellistä.

Kotivanhemmuudesta on puhuttu puolesta ja vastaan. Hoitovapaa-aikaan mietitään muutoksia ja äitejä halutaan nopeammin takaisin työelämään. Joillekin kotivanhemmuus on pakkorako, mutta joku miettii, kannattaako kotiin edes jäädä, koska palkkaa ei makseta, ja työ on rankkaa. Osa-aikaisuuskin voi olla yksi vaihtoehto, mutta kirjoittaja X:n teksti ei ainakaan nosta intoa jäädä kotiin.

Kannattaa ajatella oman perheen etua. Mikä menettely on meille paras? Katuuko myöhemmin, ettei ollut tarpeeksi lasten kanssa, kun he olivat pieniä? Vai onko parempi vanhempi, jos käy myös töissä?

Työnsin ostoskärryjä, joissa kolme- ja kaksivuotiaat nahistelivat. Oli äksykiukkurääh. Silloin olkapäähäni tarttui nainen: "Nauti näistä känkkäränkkäpäivistä. Kohta lapset muuttavat kotoa ja itket ammeellisen kyyneleitä." Näin hän oli tehnyt juuri.

Ajatus oli niin puistattava, että tirautin heti pari kyyneltä.

Elämä on vaiheita. Pikkulapsiajan rankkuus on yksi vaihe. Samalla yksi elämän kasvattavimmista – ja viisaammilta kuulemani mukaan upeimmista – vaiheista, jota ei kannata juosta läpi ainakaan tyhmentymisen pelossa.

Kirjoittaja on Savon Sanomien teematuottaja.