Luokkakokous – "Yhtä nopeasti kuin joukko katosi pihalta ruusuineen olivat nämä ihmiset nyt palautettavissa tähän epätodelliseen kuplaan"

Pidimme luokkakokouksen. Nohevin meistä alkoi kutsua muita kokoon, ja niin hyvin kuin sosiaalisessa mediassa sana nykyisin leviää, niin levisi nytkin. Kutsu tavoitti suuren osan meistä.

Ilo tulevasta tapaamisesta nosti mieleen arvokkaan koulurakennuksen ja tutut koulukaverit, käytävät, joilla odotimme tuntien alkua, ruokajonot, jotka ulottuivat portaikkoon, ja helpottuneen olon seisoa ruokajonossa koesuman jälkeen, kun edessä oli paineettoman iltapäivän joutilaisuus.

Ajatuksiin tulivat myös matematiikan tunnit, opettajan hyvä huumori ja innostus, joka oli taipuvainen tarttumaan.

Aika on lyhyt ja pitkä yhtä aikaa. Siihen nähden, miten paljon välissä on tapahtunut, kouluajasta pitäisi olla vielä paljon enemmän vuosia.

Kun nyt astuimme sovittuna päivänä koulukaupungin ravintolan ovesta, tuntui silti kuin aikaa ei olisi juuri kulunut. Yhtä nopeasti kuin joukko katosi pihalta ruusuineen viimeisenä yhteisenä päivänämme olivat nämä ihmiset nyt palautettavissa tähän epätodelliseen kuplaan.

Kahden ajan välissä olivat muutot, muutokset ja arkisuorituksista selviytyminen sekä kunnollisen yhteydenpidon jääminen, vaikka siihen olisi paljon keinoja. Nykyihmisen ei tarvitse körryytellä päiviä kärrypoluilla perille päästäkseen, mutta jututamme ja tapaamme toisiamme turhan harvoin.

Kerroimme jokainen, mitä koulun jälkeen oli tapahtunut. Jotkut olivat singonneet Eurooppaan, osa nähnyt parhaaksi pysytellä lähellä savolaista sielunmaisemaa.

Joidenkin perheitä oli sairaus koskettanut. Jotkut olivat muuttamassa elämänsä suuntaa törmättyään sen rajallisuuteen.

Kun opiskelimme yhdessä, ei kouluissa lakkoiltu ilmastonmuutoksen vuoksi. Maailma ei ollut ihan niin kaikkialla. Saimme silti tietoa ja valmiuksia sitä kohdata.

Silloin ei vielä kyyhötetty käytävillä päät kännyköiden yllä ja äidinkielen aineet kirjoitettiin kaunolla. Opimme kuitenkin vastaanottamaan myös verkottuvan ajan vaatimukset.

Silloin ei puhuttu niin paljon nuorten jaksamisesta ja mielenterveydestä kuin nyt. Silloin ei myöskään osattu pelätä, että ovesta ilmestyisi aseenkantaja ja alkaisi tuhota. Opimme kuitenkin ymmärrystä maailman muutoksesta.

Jälkeenpäin ajatellen omassa kouluajassa olisi voinut olla vähemmän puurtamista ja enemmän ihmisten kohtaamista ja osallistumista, mutta ujolta ihmiseltä puuttui rohkeutta. Koulussa oli silti kavereita. Se oli tärkeä yhteisö, johon kuulua.

Monimutkainen voi olla se itsestä ja ulkopuolelta tulevien reunaehtojen palapeli, jonka pohjalta yhteisöön on mahdollista sulautua. Vastuu on meillä jokaisella suuri, jotta olisimme muille ulkopuolisia esteitä purkamassa emmekä rakentamassa.

Vuosien varrella on toistunut silloin tällöin uni, jossa edessä on näkymä yläkerran käytävään, päättökokeet ja niiden jännitys. Luokkakokouksen jälkeen uni ei ole palannut ja sen kirkas kulku on muistikuvissa ensimmäistä kertaa hämärtynyt. Liikahtiko jokin mielessä keskeneräiseksi jäänyt ja uneksi jumiutunut eteenpäin?

Päädyimme aamuyöllä kaupungin läpi pizzoille koulun portaille. Joku mainitsi, että vuosikymmenen päästä uudestaan.

Entä jos emme päästäisikään kasvokkain kohtaamisen yhteyttä ja ylellisyyttä katoamaan pitkäksi aikaa? Tulisivatkohan muut, jos ehdottaisi uutta tapaamista jo pian, ensi vuonna – sama viikonvaihde ja paikka – ja sen jälkeenkin useammin kuin harvoin. Ehkä hekin pääsisivät, jotka eivät viimeksi päässeet.

Nostalgia, yhteenkuuluvuus ja kadotetun takaisin saaminen on terveellistä.