Meillä on rautamamma, joka ei ehkä välitäkään lastensa kärsimyksestä

Äiti Maa hikoilee, luki Facebook-päivityksessä. Oli kesä, ja Eurooppa läkähtyi helteisiin.

Jäin sitä miettimään.

Ymmärrän ajatuksen viehätyksen. Helposti tulee mieleen personoida ja inhimillistää elämää ylläpitävä planeettamme, ainoa mikä meillä on. Tässä Äiti Maa pitää lapsistaan huolen, kun lapset vain muistavat huolehtia äidistään.

Saa niin ajatella. Ajatusmalli tuo esiin sen, kuinka planeetta ja sen eliöstö ovat toisistaan riippuvainen kokonaisuus.

Idea maaäidistä on vanha. Usein käytetään nimeä Gaia. Gaia on kreikkalaisessa mytologiassa maaemo, alkujumala, joka syntyi jumalista toisena Khaoksen jälkeen.

On se yhtä uskottava stoori kuin kotoisampi sotkanmuna-versio.

Gaia-nimen omi teorialleen myös englantilainen biologi James E. Lovelock 1960-luvulla. Tämän näkemyksen mukaan Maa, lähinnä sen pintakerros ja biosfääri eli elonkehä, on itsesäätelevä järjestelmä, jolla on kyky ja ehkä tarkoituskin säilyttää planeetta elämälle suotuisana.

Toiset vievät ajatusta pitemmälle: moni kuvittelee Maan tiedostavaksi, toimivaksi olennoksi, eläväksi organismiksi.

 

Mutta todisteita ei taida olla eikä kunnon perustelujakaan.

Ehkä on niin, että Äiti Maa ei oikeastaan välitä. Eikä hikoile.

Maa on pieni, mutta raskas kiviplaneetta, jolla onneksemme on pinnallaan ohuen ohut kerros vettä ja ilmaksi kutsuttua kaasuseosta, jotka pystyvät pitämään yllä elämää.

Sisältä mamma on sulaa rautaa.

Noin kolmasosa maan massasta on pallon metalliytimessä, 4300-6000 asteen lämpötilassa ja hirvittävän paineen alla.

Parin asteen heilahtelut ohuen, rapean pintakerroksen päällä eivät äityliä paljon hikoiluttane. Meitä kyllä.

 

Elämälle kelvollinen vyöhyke maan ja merien pinnan alla ja yllä on käytännössä enintään parikymmentä kilometriä. Se on ohut kuorrutus lähes 13 000-kilometriselle pallolle.

Raamit tuntemamme kaltaisen elämän säilymiselle ja kukoistukselle ovat myös aika ahtaat. Oloissa ei tarvitse tapahtua suurilta vaikuttavia muutoksia, kun niillä on suuret vaikutukset.

Toisaalta elämä on myös hyvä sopeutumaan. Elämää ja eliölajeja löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista, valtamerien syvänteistä, vuorten ja jäätiköiden huipuilta ja rutikuivien aavikoiden paahteesta.

Ihminenkin on lajina onnistunut levittäytymään koko planeetalle, avuinaan ainakin kolme vahvaa kykyä: kaikkiruokaisuus, yhdessä toimiminen ja teknologia.

 

Kun puhumme maailmanlopusta, tarkoitamme yleensä omaa loppuamme. Maailma jatkaa meistä piittaamatta pyörimistään vielä erinäisiä vuosimiljardeja.

Eikä ilmastokriisi tarkoita mitä todennäköisimmin edes ihmiskunnan tuhoa. Mutta sangen epämukavaa saattaa tulla jo lähiaikoina niin meille kuin lukuisille muille eliölajeille. Puhutaan kuudennesta suuresta sukupuuttoaallosta.

Ilmasto on muuttunut ennenkin, penäävät denialistit. Niin onkin, ja aina siinä on käynyt monille huonosti ja joillekin vähän paremmin.

Argumentti on yleinen, mutta surkea. Se ei kerro mitään ihmisen aikaansaaman muutoksen mahdottomuudesta eikä siitä, ettei muutoksesta tarvitsisi välittää tai tehdä sille jotain.

 

Mitä Äiti Maa tähän sanoo? Luulen, että mutsi ei paljon piittaa. Kaikenlaista tässä on nähty ennenkin, ja ihan kivasti menee myös täti Venuksella ja serkkupoika Marsilla ilman ihmisiä.

Mutta meidän itse ehkä kannattaa vähän välittää.