Pallo jalassa, pallo hukassa

Kuusivuotiaalle pojalle se oli hieno hetki. Oli kevät 1969 ja kädessä komeili ensimmäinen jäsenkortti.

KuPSin Karhut.

Intoa lisäsi vielä oikea nahkapallo. Saimme muistaakseni seuralta pallon lainaksi. Jonkinlainen omakin pallo meillä oli, ja osasimme velipojan kanssa jo takoa sitä talon sokkeliin.

Siitä alkoi yli kymmenvuotinen jakso jalkapallon parissa. Henkilökohtaisista pelisaavutuksista ei lapsille ole paljon kerrottavaa. Muita muistoja sitäkin enemmän.

Pallo tarakalla poljimme Keskarille harjoituksiin varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Sydäntalvella joku isistä saattoi meidät autollaan kyyditä. Läheiselle urheiluhallille kävelin.

Ovelta ovelle myytiin pyöreitä KuPS 50 vuotta -tarroja. Vänärillä oltiin mestaruussarjan peleissä jäätelönmyynnissä.

Katsoin ensimmäisen osan Ylen reality-sarjasta Futisvanhemmat, jossa seurataan lahtelaisen Kuusysin 13–14-vuotiaiden junnujen touhua vanhempien näkökulmasta.

Sarjan alku ei yllättänyt mutta silti hieman hämmensi. Yksi isä hyppyytti vammoista kärsivää poikaansa portaissa oheisharjoituksissa, yksi äideistä juoksi räntäsateessa noutamaan ojaan lentäneitä palloja.

Jokainen poika kuskattiin erikseen kentälle. Kioskivastaavaksi nimettiin pariskunta puoliväkisin. Näppäiltiin laskuria, että miten paljon rahaa nyt tarvitaan.

Koko ajan oli hirveä kiire jonnekin. Pinna kiristyi, sanat sinkoilivat.

Eikös sen pitänyt olla hauskaa?

Ainakin ensimmäinen jakso jätti kysymyksen, kumpi tulee ensin: lapsen kyllästyminen vai isän ja äidin hermoromahdus.

Moni tuhahtaa, että siinä se taas pappa jorisee ja muistelee muka kultaista nuoruutta.

Pitäisikö nykyäänkin lasten niellä sorakentän pölyä tai pelata metrisessä hangessa?

Eivätkö vanhemmat saa osallistua lapsensa harrastukseen?

Ei pitäisi ja kyllä saa.

Syy nykymenoon ei ole vanhempien, jotka kantavat kortensa kekoon, että lapsi voi jatkaa itselleen mieleistä harrastusta. Toki on niitäkin, jotka yrittävät lapsensa kautta kompensoida omia toteutumattomia unelmiaan.

Ymmärrän myös, että tositv-sarjan meno ei välttämättä edusta koko harrastuskirjoa.

Varsinkin isoimmissa urheiluseuroissa juniorijoukkueiden pyörittäminen perustuu kuitenkin yhä enemmän vapaaehtoistoimintaan. Taloudelliset satsaukset ohjataan edustusjoukkueisiin, joiden kulut ovat nousseet taivaisiin.

Ja homma on nimenomaan vanhempien varassa, nuoria ei velvoiteta lumenpudotukseen tai makkaranmyyntiin. Hyvän vanhemmuuden paineet niskassaan isät ja äidit lankkaavat lastensa pelikenkiä ja kyselevät mitä ruokaa saisi olla.

Toisaalta vaatimukset ovat nousseet kohtuuttomiksi. Enää ei riitä, että pojat kokoontuvat kentälle ja pidetään harjoitukset. Nyt on kaikki oltava viimeisen päälle, ja rahan keräämisestä on tullut tärkeintä toimintaa.

Ilmiö ei ole vain urheilun yksinoikeus. Sama on hiipinyt muun muassa koulumaailmaan, jossa taivaspaikka ostetaan mokkapaloilla.

Eikä nykymeno ole lasten keksintöä. Jonkun aikuisen pitäisi nousta ylös ja sanoa, että vähempikin hyysääminen riittää.

On sääli, jos lapsen harrastuksesta tulee perheessä suurin paineiden aiheuttaja.

Uusimmat

Nimellä

Kaikki lääkitykselle

Malttia pöyristymisiin

Kiitos talvi! – Ensin pieni flikflak-sarja, sitten ohjelmassa rintarauhasten sulatus

Julkisuus, tuo ikävä kiusanhenki

Kiroilevalta isältä vesselille

Hälytyskellot eivät kuulu

Häirintä hämmentää päättäjiä ja uhkaa vinouttaa uutisointia

Kinkku ja ilmastokankkunen

Suomen paras veronmaksaja

Ei Suomea ilman savua

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.