Seitsemän viikon kiri

Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä on juhlittu pitkin vuotta. Juhlallisuudet huipentuivat itsenäisyyspäivään, joka noteerattiin näyttävästi myös kansainvälisesti. Itsenäinen Suomi on menestystarina, jota arvostetaan.

Itsenäisyyden keskeinen elementti ovat demokraattiset vaalit. Kun itsenäisyyspäivän juhlinta oli ohi, alkoi tammikuun 28. päivänä pidettävien presidentinvaalien loppupuristus.

Seitsemässä viikossa kahdeksan ehdokasta kiertävät kampanjoimassa. He osallistuvat yhteistentteihin, joita on muutamia ehätetty pitää.

Tentit ovat lähennelleet yleiskuvaltaan tylsyydessään kuuluisaa Spede Pasasen Rautakauppa-sketsiä. Niin ylivertaiselta istuva presidentti Sauli Niinistö on vaikuttanut.

Vaikutelmaa ovat tukeneet mielipidemittaukset. Niiden perusteella muista ehdokkaista ei ole ollut yhteensäkään sparrausvastustajiksi. Ei ainakaan vielä.

Vaikka Niinistö avasi kampanjointinsa virallisesti perjantaina, hän on tehnyt sitä ikään kuin virkansa sivutoimena koko kuluvan vuoden. Mikä olisi ollut parempaa valmistautumista vaaliin kuin tapaamiset maailman johtavien maiden päämiesten kanssa ja Suomi100-hengessä tehdyt maakuntamatkat?

Ei mikään.

Monilla kandidaateilla on ollut omat käänteensä ehdokasasettelussa.

Keskusta nimesi Matti Vanhasen odottelemaan telineisiin puolitoista vuotta sitten. Ehdokasasettelu valmistui, kun keskustan kunniapuheenjohtaja, oman puolueen perustanut moninkertainen presidenttiehdokas Paavo Väyrynen sai kuin saikin tarvittavat kannattajakortit läjään parahiksi itsenäisyyspäivän alla.

Vedonlyöntikohteena Vanhanen vai Väyrynen olisi oiva pelin paikka. Kertoimet ovat korkeat molemmille konkareille.

Perussuomalaisten Laura Huhtasaaren ehdokkuus seurasi puolueen hajaannusta.

Sosialidemokraattien Tuula Haatainen nousi äänestyksen jälkeen listalle, kun puolueen entiset puheenjohtajat Eero Heinäluoma ja Jutta Urpilainen kieltäytyivät kunniasta ja ex-ulkoministeri Erkki Tuomioja oli väläyttänyt Sauli Niinistön taakse asettumista.

Vihreiden Pekka Haaviston, vasemmistoliiton Merja Kyllösen ja RKP:n Nils Torvaldsin ehdokasasettelu eteni suoraviivaisemmin.

Gallupit ovat galluppeja ja todellinen kannatus mitataan vaalipäivänä, kukin ehdokas valaa uskoa mahdollisuuksiinsa.

Sellainen vaihtoehto on lähinnä teoreettinen, että vaalin voittaisi joku muu kuin Niinistö. Toki kannatussiirtymät ehdokkaiden välillä voivat olla merkittäviäkin.

Varsinainen kysymys kuuluu: Tehdäänkö 28.1.2018 suomalaista poliittista historiaa? Tähän saakka suorassa presidentinvaaleissa on tarvittu aina kaksi kierrosta. Se ei ole mahdotonta tällä kerrallakaan.

Mielipidemittauksissa Niinistön kannatus on liikkunut 70–80 prosentin välimaastossa.

Haastajille hankalaksi tilanteen tekee se, että presidentin valtaoikeuksiin liittyvissä asiakokonaisuuksissa kansalaiset tuntuvat olevan Niinistön linjoilla.

Thorvaldsin liputtaminen Nato-jäsenyydelle ei ottanut tuulta siipinsä alle.

Haavisto ei puolestaan alistaisi Natoa kansanäänestykseen. Perustelu on looginen: kybervaikuttaminen. Vaarana on, että äänestykseen vaikuttaisivat voimat maan rajojen ulkopuolelta. Mutta kun suomalaiset haluavat äänestää Natosta.

Hyvä olisi, jos Nato-jäsenyydestä ja liittoutumattomuudesta keskusteltaisiin pohjamutia myöten. Sote ja maakuntahallinto kuuluvat muille areenoille. Ulkopoliitikassa kuusi vuotta on pitkä aika nopeasti muuttuvassa maailmassa.