Tahmean äidin omatunto – näin annan lapsilleni mallin mykkäkuurosta älypuhelimen jatkeesta

Äiti, kato. Äiti, kato! KATO!!

Hmm. Joo. Oota. Ihan kohta. Kiva.

Eiku... EI! Et leikkaa siskon korvaa saksilla!

Mitä tapahtui? Vuoden mutsi -palkintohan se siinä laukkaa kauemmas, taas. Ei ole yksi eikä viisi kertaa, kun olen unohtunut kännykän syövereihin, kun vieressä oikea livelähetys elämästä soljuu kohti draamaa. Tai trilleriä. Tai kauhua.

Vaikka suurin kauhukuva on oikeasti se äiti, joka näprää luuriaan, ja yrittää vasemmalla silmällä seurata jälkikasvunsa perusarkea. Eli katsoo perään vähän sinnepäin samalla miettien, mitä kolmessa eri somemaailmassa juuri tapahtui.

Viimeisen päälle esimerkillisenä mallina lapsilleen siitä, kuinka yhteiseloa vietetään.

Kun luin Eerik Mantereen tekemästä tutkimuksesta, jossa selvitetään, miten jatkuva älypuhelimen näpräys heikentää ihmisten välistä ymmärrystä (SS 9.6.) alkoi oksettaa. Olen erittäin tietoinen siitä, että kännykän räplääminen seurassa ja etenkin lasten edessä on järkyttävän huono tapa, mutta nyt asia jotenkin kirkastui: olen esimerkilläni antamassa lapsilleni ihmismallin mykkäkuurosta älypuhelimen jatkeesta. Ihmiskuoresta. Sellaisesta, joka uppoaa somemaailmaan ja viisveisaa ympäristön tarjoamista kontakteista.

Mantere on tutkinut jo vuonna 2014 kännykkä-vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutusta. Tutkimusotoksessa vanhempi ei pysty irrottautumaan luurista, vaikka välillä huomioikin lapsen tarpeita. Mantere nimeää ilmiön medialaitteen tahmeudeksi. Paitsi, että älyluurista on tahmea päästää irti, myös koko vanhempi on tahmea: hän on hidas vastailemaan ja sekin puhe takkuilee.

Surukseni tunnistan ilmiön. Olen yleensä ihan vapaaehtoisesti tässä kaikessa tahmeudessa mukana; pilaamassa lapseni ihmismallin ja heikentämässä pienen luottamusta täysipäiseen aikuisuuteen.

Lähes yhtä tahmeaa meno tosin on, vaikka kyseessä olisivat aikuisetkin. Kun keskustelussa on kaksi ihmistä ja älyluuri, ei tarvita kuin yksi kilahdus, ja ihmisosapuoli lakkaa olemasta. Ihmisen sijaan katsotaan näyttöä. Ja vaikka katse nousisi, ei someen jääneiden ajatusten virrassa edes kuunnella, mitä toinen sanoo. Paikalla muttei läsnä. Nonverbaliikka on hyvin selkeää: Minulla on tärkeämpää kuin sinä.

Olen itsekin jäänyt lounaspöydässä yksin, kun kaveri on alkanut seurustella kännykkänsä kanssa. Tympeältä tuntuu jäädä kakkoseksi, vaikka ei ole tietoa, miten elintärkeää asiaa kaveri kännykkäänsä saakaan. Tätä Mantere kutsuu "sivustakatsojan pimennoksi". Todellakin. Pimennossa ollaan.

Tutkija haluaisi, että hänen tutkimuksensa lisää ymmärrystä älypuhelinten käytön vaikutuksista. Kuule, Eerik, minuun osui ja upposi.

Suorastaan pelottaa ajatella, miten tämä somenielu vaikuttaa omiin lapsiin, tuleviin sukupolviin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Onko tulevaisuudessa ihan ok, että katsotaan näyttöä eikä juttukaveria, että kuunnellaan toista vain kun itsellä on somepause, eivätkä puhekatkokset ole niin justiinsa?

Mantere korostaa, että yhteiskunnan pitää herätä keskustelemaan älypuhelimen käytön etiketistä.

Koska en voi muuttaa muita, enkä säädä ihmisten-välisten-peruskäytöstapojen direktiivejä, aloitan itsestäni.

1. Nosta katse. Pysähdy kuuntelemaan. Elä tätä ainutkertaista elämää toisten ainutkertaista elämäänsä elävien kanssa.

2. Pyydä anteeksi, jos joudut olemaan kännykällä kesken elävän elämän.

3. Varmuuden vuoksi piilota sakset lapsilta.

Kirjoittaja on Savon Sanomien teematuottaja.