Yllätysten Eurooppa

Lomailen parhaillaan eteläisessä Espanjassa. Maa toimii suomalaisenkin mittapuun mukaan hyvin. Eikä säätä voi valittaa, jos auringosta ja lämpimästä pitää.

Turisteja on tietysti runsaasti. Turkin muuttunut tilanne on kääntänyt lomalentoja läheisempiin Euroopan kohteisiin. Se näkyy turvallisemmaksi koetussa Espanjassa.

Espanjallakin on omat turvallisuusongelmansa. Maan sijainti tekee sen alttiiksi Pohjois-Afrikasta tuleville laittomille siirtolaisille. Se toimii pahimmillaan kasvualustana ääriliikkeille.

Tämä koettiin karvaasti puolisentoista kuukautta sitten maailman kauneimpiin kaupunkeihin lukeutuvassa Barcelonassa, jossa terroriteossa kuoli toistakymmentä ihmistä ja loukkaantui yli sata. Terroristien suunnitelmissa oli toteuttaa muitakin iskuja. Ne jäivät aikeeksi.

Katalonia ja sen pääkaupunki Barcelona olivat tapahtumien keskipisteenä jälleen viikonvaihteessa, kun alueella päästiin viimein äänestämään sen pitkään havittelemasta itsenäisyydestä. Vaalien lopputulos ei ollut yllätys. Ääniero sen sijaan oli. Hämmentävän ylivoimainen enemmistö katalaaneista haluaa itsenäistyä.

Yllätys myös oli, kuinka järein voimatoimin pääministeri Mariano Rajoyn johtama hallitus ryhtyi estämään äänestämistä. Omien kansalaisten ampuminen kumiluodeilla ja pamputtaminen eivät kuulu demokraattiseen yhteiskuntaan. Se taatusti nostatti itsenäisyyshaluja vielä vaalipäivänä.

Tilanteen laukaisemiseksi olisi tietysti pitänyt käyttää mellakkapoliisien sijaan sitkeästi neuvottelupöytää. Kun osapuolet joutuvat istumaan sinne kumiluotien jälkeen, asetelma on haastava. Tätä Rajoy ei ennen äänestyspäivää ymmärtänyt.

Espanjan ja Katalonian tilannetta ei missään nimessä pidä lähteä rinnastamaan Jugoslavian hajoamiseen johtaneisiin, vuosia jatkuneisiin verisiin tapahtumiin. Niiden jälkipuinti tapahtui Haagin sotarikostuomioistuimessa.

Soveltuvampaa vertauspohjaa löytyy ajallisesti lähempää. Se liittyy Euroopan unionin kehittymiseen.

EU perustettiin aikoinaan rauhoittamaan säännöllisin väliajoin eri syistä sotivaa maanosaa. Sittemmin pintaan on noussut toisenlaisia arvoja. Niiden pohjalla ovat EU:n toiminnallisuuteen liittyvät pulmat.

Iso-Britannia äänesti viime vuoden kesällä itsensä ulos Euroopan unionista.

Britit ovat olleet aina saarella perin itsellistä väkeä, mutta kansanäänestyksen tulos oli lopulta sekin yllätys. Sitä kuitenkin kunnioitetaan, ja Union Jack lähtee unionista.

Lienevätkö kaikki äänioikeutetut tienneet lopulta, mistä on kysymys? Menikö tunne järjen edelle?

Lontoossa asuntojen hinnat ovat alkaneet joustaa alaspäin, ja kaupungissa olevan Euroopan lääkeviraston uusi paikka päätetään ensi kuussa.

Britannian brexitin yhteydessä Skotlannissa on ryhdytty pohtimaan, josko he pystyisivät ajamaan paremmin itsenäisenä etuaan osana kuningaskuntaa.

Hollannissa, Ranskassa ja viimeksi Saksassa populistiset oikeistoliikkeet ovat haastaneet perinteisiä valtarakenteita.

Haastajiksi ne ovat jääneet, mutta Saksassa liittokansleri Angela Merkel ei voi olla huomioimatta sisäisesti riitaisan AfD:n menestystä vaaleissa.

Ranskassa uudistusmielinen presidentti Emmanuel Macron päästelee koepalloja enemmän ilmaan kuin lapsi Kuopion markkinoilla. Hän näkee EU:n nykyistä monin tavoin nykyistä tiiviimpänä orgaanina.

Kun tilanne on tämä, Euroopan tulevaisuudesta pitää todeta rehellisen meteorologin tavoin: Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.