Hoivakodeista on tullut vanhusvankiloita

Helsinkiläisessä hoivakodissa asuva pystyy tapaamaan omaisiaan erikoisjärjestelyin. Heikki Saukkomaa / Lehtikuva

Maritta Savolainen Hiukan keski-iän ylittänyt mummo Keitele

Arvoisat ministerimme ja virkamiehet, olette tehneet työntäyteisen, henkisesti raskaan rupeaman voimianne säästämättä. Uskon, että päätöksenne kansalaisten liikkumisen ja muun elämän rajoituksista ovat vilpittömin mielin tehtyjä ja tarkoituksenanne on ollut koko Suomen kansan hyvinvointi. Kiitos siitä, arvostan teitä.

Päätöksiä on pyritty tekemään terveys edellä -periaatteella. Toivon teidän kuitenkin miettivän, ovatko erään kansanryhmän rajoitukset ja suositukset enää elämää ja sen laatua edistäviä.

Vanhusten yksinäisyys on entisestään lisääntynyt, mutta ei puhututtanut. Ongelma on lakaistu koronamaton alle. Vanhuksemme käyttäytyvät pääsääntöisesti suositusten mukaan. Hyväkuntoinenkin vanhus saa halutessaan kaikki palvelut ulko-ovelle, ketään ei saisi tavata eikä ainakaan koskettaa. Ulkolenkilläkin pitäisi vastaantulija hyvin käyttäytyvän koiran tavoin ohittaa nopeasti ja siististi. Erityisesti rakkaimpien eli lastenlasten ja lastenlastenlapsien tapaaminen livenä on vain haave, joka ei välttämättä enää tässä ajassa toteudu. Mieli mustenee monella näitä miettiessä.

Yksin asuvat vanhukset voivat toki halutessaan rikkoa suosituksia, useimmat kärsien tottelevat.

Palvelu- ja hoivakodeissa on toisin. Siellä ei ole valinnanvapautta. Monessa laitoksessa vanhuksen elämä keskittyy yhteen huoneeseen, ainoat ihmiskontaktit ovat maskinaamaiset hoitajat. Puoliso ja muut läheiset voivat käydä ikkunan takana hymyilemässä, jos on sopiva ikkuna ulos.

Vanhus ei välttämättä kuule eikä näe kovin hyvin. Monet ysikymppiset eivät enää tajua, mistä kaikessa on kyse. Yhtäkkiä vain kaikki rakkaat hävisivät. Puhelin- ja etäyhteys eivät lainkaan korvaa tapaamista. 60 vuotta on saatettu yhdessä puolison kanssa mennä vaikeuksienkin läpi, mutta nyt se rakkain ja turvallisin ihminen ei saa pitää kädestä ja jutella siinä pedin vieressä.

Saattohoitopäätökset ovat lääkärin harkinnassa eikä saattohoidettavakaan välttämättä saa tavata puolisoakaan. Yleensä viimeistään elämän loppumetreillä ihminen kaipaa myös hengellistä apua, mutta sitäkään ei ole saatavissa livenä. Papin siunaaminen olisi monen vanhuksen toive.

Hoivakodit ovat mielestäni nykyisin vanhusvankiloita, paikkoja, joissa hoidetaan steriilisti ja ruokitaan. Suojellaan kuolemaan saakka. Vanhuksella ei ole valtaa valita, haluaako elää riskit tiedostaen rikkaan loppuelämän vai riskit minimoiden steriilisti yksin.

Minua hämmästyttää hallituksen huoli aktiivisen väestön huvitusvajeesta. Anniskeluravintolat ja huvipuistot aukaistaan, ettei väestömme ihan totaalisesti masentuisi. Samaan aikaan unohdetaan vanhusten henkinen kärsimys. He eivät tarvitse huvipuistoja eikä kapakoita, vaan muutaman rakkaan ihmisen juttelukaveriksi, kädestäpitäjäksi muutaman kerran viikossa.

Tartuntariski on käsittääkseni minimaalisen pieni, jos vähänkin mietitään tapaamisen järjestelyjä. Ilmojen lämmetessä tapaamisia voisi järjestää hoivakotien pihalla tai lähipuistossa. Vanhus pyörätuoliin ja lenkittäjäksi omainen tai ystävä. Sänkypotilaille on mietittävä muita ratkaisuja. Niitä kyllä löytyy, jos halua on.

Toivon todellakin ministeriemme miettivän erityisesti hoivakotivanhuksiin kohdistuvia rajoituksia uudelleen ja toivon selkeitä ohjeita hoivakotien vastuuhenkilöille, miten tapaamisia järjestetään turvallisesti.

Siunausta ja viisautta päättäjille toivottaen

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu