Kiertotalouden juurille on syytä palata teoriassa ja käytännössä

Sahateollisuudessa yli jäävälle kuorelle ja purulle on löydetty käyttöä. Riikka Kaakkurivaara

Veli Pohjonen Maatalous- ja metsätieteiden tohtori Metsänhoitotieteen dosentti Helsingin yliopisto Metsätalouden energiatuotannon emeritusprofessori Joensuun yliopisto Kuusamo

Kiertotalouden opin kehitimme 1900-luvun loppupuolella. Oppi on energian virtaa, uusiutuvia luonnonvaroja, niiden jalostusta ja aineiden kiertoa.

Ympäristöongelmien ratkaisuna ei olekaan teollisuudesta luopuminen, vaan ekoteollisuus, joka perustuu suljettuihin kiertoihin. Ympäristöajattelu kääntyy ylösalaisin. Kiertotalous tekee jätteestäkin myyntitavaraa.

Kiertotalouden esimerkki 1990-luvulla oli uuden sukupolven sahateollisuus, Kuhmon malli. Se yhdisti sahapuun, sähkön ja kaukolämmön sekä kierrätti sahan jätteet. Sahalle sisään virtaa raaka-ainetta tukkipuuna. Sahalta ulos virtaa lankkua ja lautaa kotimaan rakennukseen ja ulkomaan vientiin. Sahauksesta jää yli kuorta, purua ja losoa. Losot haketetaan. Hake myydään sellutehtaalle.

Kuori ja puru poltetaan sahan voimalassa sähköksi ja lämmöksi. Ylimääräinen sähkö myydään sähköverkkoon ja lämpö kaukolämpöverkkoon.

Voimantuotannon jälkeen on enää jäljellä tuhka. Kiertotaloudelle sekin on tuote. Tuhka rakeistetaan ja levitetään lannoitteena tukkipuuta kasvaviin metsiin.

Sahateollisuuteen verrattuna selluteollisuus ajautui kiertotalouden kriisiin. Kiertotaloushan haluaa kierrättää kaikkia alkuaineita, myös vetyä ja happea, vetenä. Mikään uusista sellutehtaan hankkeistamme ei tavoittele tätä. Kaikki hankkeet hakevat jätevedelleen päästölupia järveen tai mereen.

Viimeisin esimerkki on Kuopioon jo vuosikausia suunniteltu maailman suurin, Finnpulp-sellutehdas. Viime joulukuussa se kaatui Kallaveteen laskettavan jäteveden haittoihin.

2010-luvulla kiertotalouden haasteista keskeisiä olivat jätevesien mukanaan järviin ja jokiin kuljettamat ainekset. Niihin kuuluu sinänsä hyötyaineita (typpi ja fosfori), haitta-aineita (sulfaatit), myrkyllisiä raskasmetalleja (kadmium) ja hieman uudempia jätevesien lääkejäämiä.

Viime vuosikymmenellä emme vielä oppineet sulkemaan näiden ainesten kiertoja. Emme oppineet muuntamaan vesikierron haittoja hyödyiksi. Esimerkkejä ovat selluteollisuuden lisäksi jäteveden niin sanotut puhdistamot ja vaikkapa Talvivaaran kaivos.

2020-luvulla kiertotalouden riippakiveksi on nousemassa ydinvoima. Sen tuottamia radioaktiivisia jätteitä emme osaa maapallolla kierrättää alkuunkaan. Ihmiselle vaarallinen säteilyjäte on muurattava allemme peruskallioon 200 000 vuodeksi.

Viimeksi ydinvoiman riippakivi tuli esille Euroopan unionissa joulukuussa. Parlamentaarikot joutuivat energiatalouden keskusteluissaan pohtimaan, voiko ydinvoiman nimetä ekoleimalla. Vain ekoleimattu energian tuotanto saa omaa EU-tukeaan.

Enemmistö parlamentaarikkoja päätyi kuitenkin kantaan, että radioaktiivisen kierrätysongelmansa vuoksi ydinvoimaa ei käytännössä voi luokitella kestävän ekologiseksi tukikohteeksi.

Kiertotalouden kannalta ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Ydinjäte kuuluisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon. Kiertotalouden juurille olisi syytä palata, niin tieteen teoriassa kuin arkipäivän käytännössä. Finnpulp-sellutehtaan kaatuminen on siihen puhuttelevin kannuste.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu