Rikospornon lumo

Jussi Murtasaari

Yleisradion esittämä Rikollinen mieli –dokumenttisarja kohahdutti syksyllä. Sarjan kolmannessa jaksossa esiintyi omalla nimellään raiskauksesta tuomittu mies, jonka suhde uhriin paljastettiin. Viitseliäät olisivat voineet kaivaa esille uhrin nimen.

Yle poisti jakson Areena-palvelustaan, ja sen hallintoneuvostokin sotkeutui asiaan, kun puheenjohtaja Arto Satonen (kok.) pyysi selvitystä ohjelmaan liittyvistä kysymyksistä.

 

Tapaus on esimerkki erittäin suosituksi nousseen True crime –ilmiön ongelmista. Genrellä tarkoitetaan sisältöjä, jotka käsittelevät tosielämän rikoksia ja rikollisia. Siihen lukeutuvat muun muassa rosvojen elämäkerrat ja tunnettuja rikostapauksia käsittelevät tv-ohjelmat.

Genren suosiosta kertoo se, että muutaman viime vuoden aikana kymmenkunta suomalaisrosvojen elämäntarinaa on ilmestynyt kirjamarkkinoille.

 

Rikoksista kertominen ei ole yhden genren leipälaji. Mediakin on käsitellyt aihetta niin kauan kuin se on ollut olemassa. Suurin osa rikosjutuista ei ole elämämme kannalta merkittäviä, mutta silti niitä löytyy lehdistä ja netistä päivittäin tukkukaupalla.

Miksi?

Leena Mäkipää kirjoittaa Ilta-Sanomien henkirikosuutisointia tutkivassa opinnäytteessään, että rikosjournalismiin perehtyneet tutkijat ovat löytäneet rikosaiheiden käsittelystä symbolisia merkityksiä. On havaittu, että media ylläpitää yhteiskunnallista konsensusta ja sääntöjen noudattamista tunnistamalla sankarit ja roistot sekä näyttämällä, miten rikollisista toimista rangaistaan.

Analyysi pitää varmasti paikkaansakin, ja sen voi sanoa pätevän tosielämän rikostarinoihin. Yhtä lailla alamaailma kiinnostaa, koska me tavikset haluamme kurkistaa konsensuksen toiselle puolelle.

Tirkistelynhalusta tehdään tietenkin bisnestä. Eivätkä Ylen hampaisiinsa ottaneet valtakunnanmediat ole tässä asiassa sen puhtoisempia. Rikosporno on levittäytymässä osaksi arkipäiväistä journalismia. Siitä kertovat yksityiskohtaiset selostukset väkivaltarikoksista, oikeudenkäyntien liveseurannat ja henkilöjutut rikoksia tehneistä.

 

Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että olen itsekin heilutellut taajaan konsensuksen verhoa. Tänä vuonna on tullut luettua reippaat puolisen tusinaa alan opusta.

Teoksissa esiintyvä alamaailma ei ole kovin kaunis. Isättömät pojat, itsetunnottomat ja syntymäilkeät toteuttavat hierarkiafantasioitaan vaihtelevalla menestyksellä. Kropat ovat kuin pitbullilla, sielu kuin puudelilla.

Hyvin suorasanaisesti tästä kertoo moottoripyöräjengi Cannonballista irtautunut, 41-vuotiaana menehtynyt Marko Lönnqvist kirjassa Elämäni gangsterina.

Parhaimmillaan rikollisten omakohtaiset vuodatukset ovat hyvinkin pysäyttäviä kuvauksia ihmisyyden eri puolista.

Genren suomalainen kantateos Lauri "Jesse" JanhusenSellaista vankia ei ole on suorastaan julma läpileikkaus ihmis- ja yhteiskuntavihan läpitunkemasta mielestä. Psyyken myrkyllisyys suorastaan roiskuu lukijan silmille.

Henkirikoksen tehneen Risto ToivasenViha on puolestaan vavahduttava tarina yrityksestä päästä normaaliin elämään kiinni.

Mielenkiintoinen lukukokemus on myös Vankina Venäjällä, joka kertoo suomalaismiehen vankilakokemuksista itänaapurissa. Helsingin Sanomien haastattelussa hän pohtii, mikä piti Venäjän-vuosina järjissään. Ensin hän mainitsee elämäntahdon. Sitten hän sanoo toimittajalle, että rahaa lähettäneet ja asioita järjestäneet vanhemmat.

Siis ne kunnolliset ja työssä käyvät.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.