Kroonisesta, yli 3 – 6 kuukautta kestäneestä pitkittyneestä kivusta kärsii noin miljoona suomalaista. Toimintakykyä merkittävästi haittaavaa, erittäin vaikeaa kroonista kipua esiintyy noin 300 000:lla.
Kun pitkittynyttä kipua lähdetään hoitamaan, on alkuasetelma varsin selkeä. Kipupotilas haastatellaan ja tutkitaan. Kipu ja toimintakyky arvioidaan. Muut sairaudet, elämäntavat ja psykososiaaliset tekijät käydään läpi.
Hoito- ja kuntoutussuunnitelma tehdään yhdessä potilaan kanssa. Kaikki tämä on myös kirjattu Käypä hoito -suositukseen.
Hoidon tavoitteena on kivun lievittyminen, toimintakyvyn kohentuminen ja elämänlaadun paraneminen. Kroonista kipua ei yleensä pystytä kokonaan poistamaan, mutta sitä voidaan monin eri tavoin lievittää. Potilasta myös tuetaan, jotta hän selviää ja jaksaa elää kivun kanssa.
Lääkkeettömät hoidot ovat kivunhoidon perusta, mutta jos ne eivät yksin riitä, niihin liitetään lääkitys.
Kroonisen kivunhoidon askelmerkit ovat kunnossa. Miksi kivunhoito ei kuitenkaan tuhansien potilaiden mielestä sitten onnistu Suomessa?
Yksi syy on se, että kivunhoitoon perehtyneitä lääkäreitä on aivan liian vähän. Resurssit vaihtelevat paikkakunnittain, eikä kivunhoitokoulutus ole muillakaan terveydenhuollon ammattilaisilla kaikkialla ajan tasalla.
Monin paikoin kipupoliklinikoilla on myös linjattu, että nyt annamme enää lääkkeettömiä hoitoja tai ei hoitoa ollenkaan. Tällaiset linjaukset eivät ole Käypä hoito -suosituksen mukaisia eikä niille ole potilaan edusta nousevia perusteluja. Silti jossakin on vain niihin vedoten ryhdytty ajamaan alas lääkeyhdistelmiä, jotka toisaalla on pitkäjänteisesti kokeillen saatu rakennettua niin, että kipupotilas niistä parhaiten hyötyy.
On toki psykologisesti ymmärrettävää, että osaamisen puuttuessa turvaudutaan kategorisiin linjauksiin. Kovin kaunista kuvaa se ei käytännön ammattitaidosta kuitenkaan anna. Ja pelottavaa on, jos ammattilainen asettuu potilaan yläpuolelle ja sanelee ehtoja hoitosuhteen jatkamiseksi.
Kesähelteillä olen kuullut kipukroonikoilta ikävistä kokemuksista, kun he terveydenhuollon kovassa kuormituksessa ovat olleet joukon jatkona apua hakemassa.
Toki monilla lääkärin luona käynti on tuottanut toivottua tulosta, mutta moni on joutunut palaamaan kotiin apua saamatta. Osa heistä on myös kokenut tulleensa vähätellyiksi ja loukatuiksi.
Kun vaikeasti kipuileva ja välitöntä apua tarvitseva kipukroonikko tulee illalla tai viikonloppuna päivystykseen, häntä ei pitäisi kiireessäkään kohdella lääkkeiden viihdekäyttäjänä.
Jostakin syystä terveydenhuollon ammattilaisten piirissä vaikuttaa olevan henkilöitä, jotka asennoituvat kipupotilaisiin tulkiten heitä kevein perustein päihderiippuvaisiksi. On selvää, että vaikeista kivuista kärsivät ovat vaikeasti hoidettavissa. Ja toki on ymmärrettävää, että hoitokeinojen riittämättömyyttä projisoidaan helposti potilaan viaksi. Ammattieettisesti tämä on kuitenkin täysin kestämätöntä.
Syyllistävät asenteet ja kyvyttömyys empatiaan tekevät rumaa jälkeä kivunhoidossa. Kivun vähätteleminen tai sen olemassaolon kyseenalaistaminen eivät kuulu lainkaan hyvään hoitotyöhön.