Kesän 1829 Puškin vietti maalla. Hän nousi aikaisin aamulla, joi mukillisen vastalypsettyä maitoa ja juoksi joelle uimaan. Uituaan joessa Puškin makasi nurmikolla ja nukkui päivälliseen asti. Päivällisen jälkeen hän nukkui riippumatossa. Tavatessaan haisevia maalaisia Puškin nakkeli niskojaan ja piti sormillaan nenästä kiinni. Haisevat maalaiset pokkuroivat ja sanoivat: – Kah, eipä mittään.
Olin parikymppinen opiskelija, kun luin ensimmäisen kerran Daniil Harmsin (1906–42) klassikon Sattumia. Yllä oleva katkelma on yksi kokonaisuus otsikon Otteita Puškinin elämästä alla. Jostain syystä juuri nämä suurella Puškinilla irvailevat tekstinpätkät naurattivat meitä kovasti: Puškinilla oli neljä poikaa ja kaikki idiootteja!
Sattumia on raikas, anarkistinen ja hätkähdyttävä. Se saa aina uuden sukupolven tuntemaan, että juuri he ovat löytäneet jotain uutta. Harmsin absurdi kumouksellisuus ei ole vanhentunut.
Harms tuli mieleeni, kun toimitukseen tupsahti jokin aika sitten Idiootti-kustantamon Juorukirja. Siinä kerrotaan esimerkiksi tällainen tarina: ”Tarja Halonen yritti piirtää koiraa, mutta siitä ei tullut millään näköistä. Tuli siihen Pentti Arajärvi ja sanoi: – Koira on vaikea. Piirrä kissa.
– Perkele!!! kiljaisi Tarja Halonen – ja piirsi kissan.
Sellainen on hyvä avioliitto.”
Täyttä Harmsia, mutta siinä missä Harmsin henkilöt ovat usein eukkoja, jotka putoilevat ikkunoista, tai punatukkaisia miekkosia, joista kannattaa sittenkin olla puhumatta, koska on epäselvää, kenestä, jos mistään, on kyse, ovat Juorukirjan henkilöt suomalaisia julkisuuden henkilöitä. Tarinat, tai juorut, on kuulemma tarkistettu ja taustalla on ”tuhansia tunteja nauhoitettuja haastatteluja, videokuvaa ja arkistotutkimusta”.
Luonnollisesti! Sillä kyllähän Jorma Uotinen johtaa mystistä kulttia, Sofi Oksanen kärsii siitä, ettei saa olla hauska, ja lähettelee siksi Fingerporin piirtäjälle eri nimimerkeillä vitsejä, Pirkko Saisio etsii kaksoisolentoaan Venäjältä ja Anne Berner (kesk.) ajelee helmillä koristellulla mönkkärillä pitkin liikenneministeriön käytäviä. Ja Juha Sipilä(kesk.) rientää paikalle jerrykannun kanssa, kun Berner kirkuu ”Bioetanolia, bioetanolia!”.
Juorukirjan on kirjoittanut Hans Kruber, nimi keksitty (Die Hard?), joka takakansitekstin mukaan on pitkän linjan journalisti ja vieläpä yhteiskuntatieteiden tohtoriksi sosiopation alalta väitellyt. ”Syytökset, joiden mukaan Kruberin väitöskirja olisi plagiaatti, on osoitettu perättömiksi”, takakannessa vakuutetaan – piikki perussuomalaisten Laura Huhtasaaren suuntaan.
Vaikka ei pitäisi, vähän jää kaihertamaan, kuka tai mikä tämä Kruber on. Lähetän sähköpostia Idiootin Tuukka Sandströmille. ”Hans Kruber on Juorukirjaan kuuluva kertomus, joka on syntynyt, kun Juorukirja on ulottanut sisäisen logiikkansa sivujensa ulkopuolelle ja ottanut kirjailijan henkilön panttivangikseen. Juorukirja on kirjoittanut Hans Kruberin ennemmin kuin Hans Kruber Juorukirjan”, kustantaja vastaa.
Niinpä tietenkin!
Sandström huomauttaa, ettei kirjallisuutta tarvitsisi vastaanottaa kirjailijan henkilön kautta, vaikka näin hänestä tapahtuu lähes aina. ”Entä jos kirjan aiheena onkin juuri julkisuus, niin kirjallinen kuin muukin? Entä jos kirja kertoo tunnetuista henkilöistä tarinoita, jotka hankaavat itseään julkisuuden yleensä käyttämiin narratiivisiin muotoihin? Tällainen kirja saattaa haluta asettua vastahankaan myös suhteessa niihin tarinoihin, joita kirjailijoista ja tekijyydestä yleensä kerrotaan.”
Erittäin hyvä pointti. Eikä Harmskaan sitä paitsi ole oikea nimi.
Kysyn myös, minkä ihmeen kustantaja arvelee absurdissa ilmaisussa kiehtovan lukijoita. Sandström pohtii: ”Ehkä absurdi ilmaisee sitä painetta tai kitkaa, jota pyöreä palikka kokee ahtautuessaan läpi neliönmuotoisesta kolosta. Joskus se huvittaa ja vapauttaa utooppisuudellaan, ikään kuin antaa hetkeksi tunteen, että taakat kantavat itse itsensä. Mutta miksi se kiinnostaa joitakin lukijoita – ja toisaalta joitakin ei kiinnosta yhtään? En oikeastaan tiedä...”
Osa Juorukirjankin tarinoista naurattaa, osa on runollisia. Ja kuten esimerkki Berneristä osoittaa, voi näennäisen epäloogisilla ja mielikuvituksellisilla tarinanpätkillä ottaa myös kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin. Pekka Pesonen kirjoittaa Sattumien esipuheessa Harmsin Jelizaveta Bam -näytelmästä, että vaikka se pintatasolla on absurdi farssi, on se samalla ”viiltävän traaginen tulkinta niin aikansa todellisuudesta kuin ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä ja hädästä”.
Mikä voisi olla sen syvällisempää, vaikka pinta näyttäisikin ensisilmäyksellä joltain muulta.
Sekä Harmsin että Kruberin kirjoitustyylissä riemastuttaa kaikkinainen vapaus arkisista realiteeteista. Kieli on yksinkertaista, mutta ilmaisuvoimaista. Asiat voidaan ilmaista aivan niin kuin halutaan ja välillä ei ilmaista oikeastaan mitään, mutta silti se naurattaa, kunhan tekstistä löytyy jokin oivallus.
Ja jotain erilaista, kaihertavaa, jää absurdista mielen perukoille. Se kysyy, miksi oma maailmanjäsennys toimii niin kuin toimii. Kannattaako se ottaa annettuna? Pitäisikö aivot joskus kääntää toisenlaiseen asentoon, jolloin varis voi olla nelijalkainen ja lopulta tosiaan viisijalkainen, vaikka siitä ei puhuttaisi?
Tällä tavoin voisi aueta aivan uusia ulottuvuuksia. Mitkä ovat ne oman todellisuuden itsestäänselvyyksien epäselvyydet, joista vain ei puhuta?
Modernin ajan järjenpalvonta sai Dostojevskinkin kirjoittamaan Kellariloukossa sen suuntaisesti, että 2+2=4 seisoskelee röyhkeästi tiellä syljeskelemässä, ja että joskus olisi mukavaa, jos 2+2 olisikin 5.
Niin olisi! Ja siinä olikin oikeastaan kaikki.