Lomarahan historia

Ari Valjakka

Muistan tarkasti vuoden 1971 maaliskuun aurinkoisen kevätillan Eteläranta kympissä. Odotin puhelinsoittoa esimieheni Metalliteollisuuden työnantajaliiton toimitusjohtajan Rolf Widenin kanssa. Soitto tuli tasan kello 20. Widen nosti luurin, kuunteli ja vastasi ”asia selvä.” Langan toisessa päässä oli Metallityöväenliiton sosialidemokraattinen puheenjohtaja Sulo Penttilä. Hän ilmoitti liittonsa valtuuston juuri hyväksyneen työnantajien tarjouksen 70 000 työntekijälle. Koko maata ravistellut seitsemän viikon pituinen lakko päättyi 26. maaliskuuta 1971. Tilanteen kireyttä kuvasi jäsenäänestyksen tulos: 50,3 prosenttia kyllä ja 49 prosenttia ei. Äänestysprosentti oli 68.

Nyttemmin lomarahaksi muutettua lomaltapaluurahaa on kuvattu historiallisena taisteluvoittona ”ay-liikkeen oikeutettujen vaatimusten läpiviennistä” suomalaisessa yhteiskunnassa. Ratkaisun symboliarvo näyttää tämän päivän keskustelun valossa olevan ay-liikkeelle erittäin tärkeä.

Se ei ollut kuitenkaan metallilakon päätavoite. Lakossa puhuttiin palkkataistelusta. Vaatimus oli 20 prosenttia. Sopimuksen kustannusvaikutus oli 12,4 prosenttia.

Kyse oli myös sosiaalidemokraattien ja kommunistien keskinäisestä valtataistelusta ay-liikkeessä. Yhdistyneen Metalliliiton ensimmäiset liittokokousvaalit olivat edessä syksyllä 1971. Taistelu vallasta käytiin yhdistyneiden sosialidemokraattien ja hajanaisemman kommunistirintaman välillä. Demareiden oli pakko terästää toimintaansa pitääkseen avainliitto hallussaan, varsinkin kun kommunistien taktiikkana oli erottaa demarijoukot johtajistaan. Taistolaiset johtivat useita suurimpia työpaikkoja. Seuraava taistelun kohde olisi keskusjärjestö SAK.

Demareiden ahdinkoa lisäsi kulisseissa kommunistien taistolaisliikettä tukenut Neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Beljakov joka sai Kekkosenkin hermostumaan Tehtaankadun toimista. Beljakov kutsuttiin Moskovaan 18. helmikuuta, eikä hän enää palannut asemapaikalleen Helsinkiin.

Sosiaalidemokraattien kestokykyä vahvisti pohjoismaisten veljesjärjestöjen antama taloudellinen tuki. Se mahdollisti lakon venyttämisen seitsemään viikkoon, kun suurissa työtaisteluissa kestokyvyn takarajana oli pidetty kolmea viikkoa.

Lakkokenraalin rooli ei oikein istunut Sulo Penttilälle, joka rauhan miehenä joutui mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kun lisäksi lakkokassan pohja alkoi pilkottaa uhkaavasti, jäljellä rahaa oli miljoona, velkoja kolme, oli tilanteesta irtoamiseksi haettava kasvojenpesuvettä, joksi valikoitui vaatimus lomaltapaluurahasta. .

Perusteluna uudelle lomaltapaluurahalle Penttilä ja Widen keksivät käyttää hyväkseen metallia rasittanutta työvoimavuotoa Ruotsiin. Yhteiskunnallinen murros tyhjensi erityisesti Suomen maaseutua kymmenientuhansien työikäisten perheiden muuttaessa leveämmän leivän perässä lahden taakse. Houkutus sinne jäämiseen kasvoi kesäisin Ruotsissa lomailevien suomalaisten rautakourien tavatessa entisiä työtovereitaan. Heidät oli saatava takaisin kotiin lomien jälkeen. Painetta lisäsivät lahden takaa kesälomilla Volvoilla entisille kotipihoilleen ajelleet vanhat kaverit. He vetivät lomien loppuessa monet muutkin peräänsä Svea Mamman helmoihin.

Pääoma ja työ löysivät toisensa. Paluu lomilta kotisorvin ääreen toi erityispalkkiona lomaltapaluurahan. Myönteinen ongelman ratkaisutapa puri, jopa yli tarpeensa. Kokeneena työmarkkinamiehenä Widen totesikin heti Penttilän puhelun jälkeen minulle, että ”saatpahan nähdä, miten tämä raha on muutamassa vuodessa myös valtion virkamiehillä”. Logiikka ”mulle kans” on luonnonvoima, joka toistui poliittisena operaationa vajaat 10 vuotta sitten. Silloin kokoomus sinetöi vaalivoittonsa Sari Sairaanhoitaja-kampanjalla. Seurauksia kansantalous nieleskelee yhä.

Metallin ratkaisu ei olisi syntynyt ilman järjestöjen kahden johtomiehen keskinäistä luottamusta. Metalliliiton poliittinen kahtiajako johti 70-luvulla siihen, että tulokseen pääsemiseksi työnantajat joutuivat neuvottelemaan sopimukset ensin valmiiksi liiton sosialidemokraattisen johdon kanssa. Samaan aikaan pyöritettiin näennäisneuvotteluja tv-lamppujen loisteessa suuressa neuvottelukunnassa, jossa kommunistitkin olivat mukana. He aavistivat pelin hengen, mutta näyttöä ei löytynyt.

Avainhenkilöt tilanteen ratkaisemisessa olivat Sulo Penttilä ja viime kesänä kuollut Rolf Widen, 95. Henkilökohtaisine ominaisuuksineen miehet olivat kuin samasta puusta veistettyjä, vaikka tulivatkin täysin erilaisista yhteiskunnallisista oloista.

Molemmat olivat rauhallisia, paineita kestäviä, oikeudenmukaisia ja ihmiset huomioonottavia johtajia kaikissa olosuhteissa. Toisiaan kunnioittaen he kuuntelivat vastapuolta pyrkien hakemaan molempia osapuolia tyydyttäviä ratkaisuja vaikeimmissakin tilanteissa. Siinä missä Penttilä joutui puolustamaan näkemyksiään liittonsa sisäisissä kamppailuissa, Widen sai rauhoitella Etelärannan haukkoja yhteiseen ruotuun. Näiden kahden miehen johdolla metallialalle kehittämä neuvottelukulttuuri jatkuu tänäkin päivänä Teknologiateollisuuden ollessa tiennäyttäjänä useissa työelämän uudistuskysymyksissä.

Itse asiassa on nurinkurista, että ihmiselle maksetaan lisärahaa siitä, että hän on poissa työpaikaltaan. Könttäsummana maksettava lomaraha kulkeutuu helposti pois kansantaloudestamme etelän ja Kaukoidän hiekkarannoille.

Nyt pohditaan vielä lomarahan säätämistä lainsäädännöllä velvoitteeksi työnantajille, ikään kuin eläisimme Pohjois-Koreassa.

Olisiko sittenkin viisaampaa joko poistaa koko lomaraha tai sisällyttää raha normaaliin tilipussiin. Ehkä kansalaiset osaavat jo itsekin säästää lomatarpeisiinsa tarvittavan ”ylimääräisen” rahan vuoden mittaan tililleen.

Kirjoittaja oli Suomen Metallityönantajaliiton tiedotusjohtaja 1970–1975.

Kommentoi