Seppo Konosen kolumni: Viimeiseen mieheen – nyt rauhan oloissa

Seppo Kononen

Seppo Kononen

Vuoden synkeimpään aikaan, joulukuun kuudenteen, sijoittuva Suomen itsenäisyyspäivä ei ole koskaan ollut mikään vapun tapainen riehakas koko kansan juhla. Raskaitten ensivuosikymmenten muistoa on kuitenkin tavallista vaikeampi unohtaa tänä vuonna, kun maa on ollut sota-aikojen tapaan poikkeustilassa koronaepidemian vuoksi.

Oman tumman sävynsä tuo ensi sunnuntain juhliin myös se, että emme näe lappeenrantalaisen Tuomas Gerdtin saapuvan ensimmäisenä kättelemään tasavallan presidenttiä Linnan juhlilla: viimeinen Mannerheimin ristin ritari on poistunut rivistä.

Kauan ei mene, kun kellot soivat kaikille muillekin vuosien 1939–45-sotien veteraaneille, kun vuoden 1926 alkupuoliskolla syntyneet nuorimmaisetkin ovat tulleet jo 94 vuoden korkeaan ikään.

Erikoista Suomen historiassa on, että itsenäisyyden toteutuminen vuonna 1917 jakoi kansan kahtia ja ajoi maan veriseen sisällissotaan, kun taas kaksi vuosikymmentä myöhemmin alkanut seuraava sota – talvisota – yhdisti kansakunnan puolustamaan vapauttaan ja olemassaoloaan.

Paljon puhuttu ja ylistetty ”talvisodan henki” ja tammikuussa 1940 työmarkkinoilla tapahtunut ”tammikuun kihlaus” loivat lujan, myönteishenkisen perustan yhteiskunnan kehittämiselle vuosikymmeniksi.

Savolaiset ovat tehneet osansa Suomen itsenäisyyden hyväksi, ja erityisesti talvisodan mieshukka oli sitä luokkaa, että se järkyttää mieliä vielä kolme sukupolvea myöhemminkin.

Kunnia heille.

Savon historian synkin päivä on maaliskuun 6. päivä 1940, jolloin Laatokan Petäjäsaaressa kaatui saman vuorokauden aikana 46 rantasalmelaista ja 23 nilsiäläistä miestä. Taisteluja johtaneen kenraali Woldemar Hägglundin käsky kuului: viimeiseen mieheen, ja siitä oli pidettävä kiinni – maakuntalaulun hengessä kynnet kylmenneinä.

Petäjäsaaresta tuli yksi talvisodan suurista kunniankentistä päinvastoin kuin mantereen puolella olleesta Uomaasta, jossa heti talvisodan viidentenä päivänä 4. joulukuuta kaatui aamun hämärässä, muutamassa hetkessä, 27 Kiuruveden miestä. Miksi näin? Sota oli vasta alkanut, ei ollut vielä kokemusta taistelusta, ja kenties jouduttiin jopa omien ja puna-armeijan joukkojen väliin. Säilyneen sotapäiväkirjan merkinnät ovat hyvin niukat.

Joulukuun neljäs 1939 oli kiuruvetisille shokki, josta ei ole puhuttu juuri koskaan sotien jälkeen. Samanlaisen uhrin nämä 27 Uomaalla kaatunutta antoivat silti kuten Nilsiän ja Rantasalmen etulinjan sotilaat Petäjäsaaressa. Kunnia heille.

Kirjoittaja on aiempi artikkelitoimittaja.

Kommentoi