Vesa Kärkkäisen kolumni: Joulu on ovi lapsen maailmaan

Vesa Kärkkäinen

Vesa Kärkkäinen

Pakettiralli on tänä jouluna ennätysvilkas, kertoi lehti (Savon Sanomat 21.12.). Miljoonat paketit kiitävät, kun postilaiset ja Matkahuollon väki toimittavat joulupukin virkaa.

Mistä tuntee joulun? Kun kiire saapuu ylivoimainen, kysyy ja vastaa Kari Tuomisaaren säveltämä ja sanoittama laulu, jonka levytti ensimmäisen kerran Brita Koivunen 1964.

Kun vähän pysähtyy miettimään, tuon humoristiseksi tarkoitetun laulun sanat masentavat. Joulu on siinä hirmuista suorittamista, lahjavuoren rakentamista ja lopulta kaiken unohtamista.

Liian tuttua.

Joulu on aikuiselle ennen kaikkea muistoja. Kuusen tuoksua, kynttilän liekin lepatusta, konvehtirasian rapistelua, joulurauhan julistusta ja läheisten ihmisten lämpöä, heidän, joista ei monta enää ole. Joulupukin roolin kummastelu kuului asiaan, kunnes silmät avautuivat näkemään joulupukin tutut kädet. Joku voi muistaa, kuinka kynttilän steariini pilasi pöytäliinan tai kuinka koira kaatoi kuusen.

Päällimmäisenä muistona saattaa olla myös lahjojen odotuksen kihelmöivä tuntu vatsanpohjassa. Se olikin lapsuuden jouluissa jännittävää. Se veti vertoja toivoituimmillekin lahjoille, vaikka ei sitä lapsena tietenkään voinut käsittää.

Surkeita lahjoja lapselle olivat.

Saatujen lahjojen määrän ja laadun vertailu naapurin poikien kanssa pulkkamäessä oli kuin taidetta. Jos määrä ei siinä kisassa riittänyt, piilotettu pettymys pehmeistä paketeista saattoi muuntua isoääniseen kehuun villatöppösten lämpimyydestä.

Omien lasten jouluista on päällimmäisenä kolmivuotiaan kauhu, kun joulupukki mörisi kysymyksensä lasten kiltteydestä. Yhä muistan lapsen huudon ja kaulalleni kouristukseen jäykistyneet pienet kädet, jotka eivät hellittäneet ennen kuin pukki oli varmasti poistunut. Toisen lapsen itku hämmensi ja kirpaisi, kun syy selvisi: lahjoja oli liikaa.

Emme me aikuiset tiedä, mitä viattoman lapsen päässä liikkuu. Arvailla voimme. Ja kenties juuri siinä piilee hurjien tavaravuorten rakentelun ja yli voimien käyvän kiireen syy. Touhotamme epätoivoisesti päästäksemme edes hetkeksi lapsen maailmaan ja samalla oman lapsuuden maailmaan, jonka reunukset aika on kullannut.

Parituhatta vuotta sitten joulun päähenkilö sai kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Huonoja lahjoja, sanoisi tämän päivän lapsi. Eihän niillä voi leikkiä, eikä niitä voi syödä. Olen samaa mieltä. Surkeita lahjoja lapselle olivat. Vaan eipä ensimmäisen joulun lahja ollutkaan tavaroita, vaan lahja oli lapsi itse. Paras joululahjamme.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.