Pääkirjoitus 16.6.2021: Maakuntien on valvottava etuaan, kun sote etenee

Sosiaali- ja terveysvaliokunnan päätös puoltaa 21 hyvinvointialueen ja viiden yhteistyöalueen perustamista oli tiistaina hyvin historiallinen päätös. Pääministeri Sanna Marinin (sd.) hallituksen sote-uudistusta puoltavaan mietintöön sisältyy kaksi oppositiopuolueiden vastalausetta, kokoomukselta ja perussuomalaisilta.

Valiokunnan mukaan sote-uudistukselle on painava yhteiskunnallinen ja perusoikeuksien toteutumiseen kiinnittyvä tarve. Näkemys kertoo koruttomasti siitä, että sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen saatavuudessa kansalaiset eivät ole tällä hetkellä samalla viivalla: yhdenvertaisia palveluja ei ole. Niin määrä kuin laatukin vaihtelevat.

On kokonaan toinen tarina, miten sote-uudistus vastaa haasteisiin, joita väestön ikääntyminen aiheuttaa sairaanhoidon ja lääkehoidon kehittyessä ja kallistuessa.

Sote-uudistuksen monimutkaisuudesta kertoo karusti se, että sosiaali- ja terveysvaliokunta teki toistasataa pykälämuutosta hallituksen esitykseen. Osa muutoksista oli teknisiä, mutta joukossa oli myös sisällöllisesti merkittäviä muutoksia kuten virkalääkärivaatimuksen höllennys, sopimusten mitätöimisen määrittely ja kuntien omaisuusjärjestelyjä koskevan korvaussääntelyn tarkennus.

Lait tulevat voimaan porrastetusti, jos eduskunta ne hyväksyy. Osa niistä tulisi voimaan jo heinäkuussa, osa ensi maaliskuussa, jolloin uudet hyvinvointialueiden valtuustot aloittavat työnsä ja loput tammikuussa 2023. Aikataulu on tiukka ja erityisen haasteellinen pohjoissavolaisille, sillä palvelujen integraatiossa on runsaasti tekemistä.

Julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä valiokunta ei määrittele millään prosenttirajoilla. Joillakin erityisaloilla palvelut on mahdollista hankkia kokonaan yksityiseltä sektorilta.

Niukkuus uhkaa johtaa palveluverkon rajuun keskittymiseen.

Sote-uudistuksen merkittävin muutos on se, että kunnat eivät vastaa jatkossa sote-palveluista, eivät niiden järjestämisestä eivätkä rahoittamisesta. Hallintouudistus heittääkin maakunnille todellisen edunvalvontahaasteen. Sote-palvelujen yhdenvertaisuus riippuu rahoitusmallista, joka ei vielä siirtymäaikana näytä pahinta puoltaan.

Hyvinvointialueen valtuusto ei voi päättää itsenäisesti rahoituksesta, kun sillä ei ole verotusoikeutta. Perimmältään rahoituspäätös on siten valtioneuvoston käsissä. Jos rahoitusmalli ei jousta, väestöltään kutistuvien maakuntien sote-rahat vähenevät väistämättä, vaikka palvelutarve saattaa samanaikaisesti kasvaa. Silloin sote-rahojen niukkuus uhkaa johtaa palveluverkon rajuun keskittymiseen.

Kommentoi