”Hoitoon pääsy kestää jopa kymmenen kuukautta.”
Eihän se hyvältä tuntunut, kun sai kuulla, miten hirveässä jamassa nuorten mielenterveyspalvelut Kuopiossa ovat.
Sitä alkoi väkisinkin muistelemaan omia aikoja, kun elämässä ei hymy ollut niin kovin herkässä.
Kesäkuussa tuli nimittäin täyteen kaksivuotispäiväni psykoterapiassa. Joulukuussa 2018 päätin, että nyt saa riittää. Pahaa oloa on pakoiltu riittävän kauan, riittävän laajalla keinovalikoimalla.
Päätin vihdoin hakea apua, eikä päätöstä ole tarvinnut sen koommin katua.
Vaikka mielenterveysongelmat eivät ole enää menneiden vuosikymmenien kaltainen tabu, kulkevat puhumattomuuden ja pärjäämisen arvet syvässä.
On mieletöntä tuntea vuosikausien painolastien sulavan .
Aihe on ajatusvinoumia täynnä, kun esimerkiksi puhumattomuuden tai yksin pärjäämisen ajatellaan olevan vaihtoehdoista se helpompi.
Vaikka oikeasti harva asia on yhtä raskasta, kuin tallustaa yksin päivästä toiseen maailman paino hartioillaan ja tukahdetut tunteet rinnassaan.
En kirjoita oman mieleni taisteluarvista tyrkyttääkseni terapiamatkaani esimerkkitapauksena muille.
Jokaisen mielensä kanssa kamppailevan on kuljettava omat polkunsa, käytävä itse läpi oman mielensä tummimmat varjot ja elämänsä synkimmät viirut.
Jokainen ihminen käy öisiä taisteluja juuria omien demoniensa kanssa. Ja monien demonit ovat huomattavasti raskaampia kuin omani.
Silti ja ehkä juuri siksi, suosittelen terapiaa jokaiselle oman mielensä kanssa painivalle.
Kyse ei ole pakollisista terveystarkastuksista, vaan yhdestä ylivoimaisesti parhaasta keinosta oman elämänlaadun parantamisessa.
On nimittäin mieletöntä tuntea vuosikausien painolastien sulavan terapiaistuntojen myötä. Ymmärtää kykenevänsä ja jaksavansa tehdä jälleen asioita, joita rakastaa.
Oppia antamaan itsensä olla muiden seurassa ilman varauksellisuutta tai vanhojen lukkojen mädättämiä toimintamalleja.
Nähdä maailma ja sen ilmiöt kauniina, ja kyetä itse nauttimaan niistä.
Kun ihminen on heikoimmillaan lattian pohjalla, vailla näkymiä paremmasta, tarvitaan joku; ystävä, sukulainen tai ammattilainen ohjaamaan avun piiriin.
Juuri siksi onkin niin surullisen musertavaa kuulla, että Kuopiossa tunnutaan jopa tiedostaen rakennettavan nuorten kadotettua sukupolvea.
Sydäntä raastavat ajatukset nuorista, joiden viimeisetkin toivot avun saamisesta valuvat hukkaan Kuopion kykenemättömyyden likavedessä.
Silti, loppupeleissä ihmisen on itse päätettävä halusta ottaa apua vastaan. Päätettävä halusta valita hankalien tunteiden lohikäärmeen kitaan syöksyminen huonoina pikavoittoina toimivien pullojen ja pillereiden sijasta.
Mutta ennen kuin apua voi päättää hakea, on sitä oltava saatavilla.
Ehkä tähän herätään myös jonain kauniina päivänä Kuopiossa – ennen kuin on monen nuoren osalta liian myöhäistä.