Wu Wei, totesi ystäväni taannoin palattuaan viikonlopun mittaiselta metsäretkeltä.
Toisin kuin nopeimmat saattoivat jo ajatella, ei ystäväni tullut kielillä puhumisen uskoon tai laittanut soppaansa vääriä sieniä, vaan hän siteerasi kiinalaisen ikivanhan uskomusperinteen, taolaisuuden oppia.
Ei huolta, en ala kenenkään keittiöpapiksi saarnaamaan itämaisista filosofioista.
Itämaisissa perinteissä on kuitenkin jotain, mikä on saanut minut ja ystäväni viettämään lukuisia tunteja leirinuotioilla ja auringonlaskun illoissa pohdiskellen länsimaisen elämäntapamme ongelmia: Jatkuvaa kiirettä ja suorituskeskeisyyttä – arjen hektisyyteen hukkuvia palasia elämän merkityksellisyydestä.
Aihe ei ole pelkkää mystiikkaa, vaan työuupumus ja loppuunpalaminen ovat tutkitusti lisääntyneet Suomessa valtavasti. Mielenterveyden sairaudet, työuupumus ja masennus, ovat nykyisin yleisin syy sairaseläkkeelle joutumisessa.
Eikä aihe ole vieras itsellenikään. Olen vuosien varrella lukuisia kertoja raskaan työviikon jälkeen pohtinut, mikä järki on saavuttaa uramenestystä oman terveyden kustannuksella.
Mitä enemmän teet töitä, sitä parempi ihminen olet.
Suomalaisen työkulttuurin sanotaan pohjaavan luterilaisuudesta kumpuavaan protestanttiseen työetiikkaan: Ajatukseen raskaan työn siunauksellisesta merkityksestä. Ihminen on pelastuksensa ansainnut vasta, kun on painanut hiki hatussa hommia eläkkeelle asti.
Mitä kovemmin ja enemmän siis teet töitä, sitä parempi ihminen olet. Vaikka terveys siinä sivussa menisikin.
Taolaisuutta opiskelevalle elämänmerkityksen etsiminen urastatuksesta ja pöhinätitteleiden määrästä kuulostaa suorastaan koomiselta.
Sanatarkasti Wu Wei tarkoittaakin elämään heittäytymistä ilman suuria päämääriä ja tavoitteita.
Se tarkoittaa kykyä pysähtyä kuuntelemaan ystävän tarinaa, nauttia kesämökin rannalla ohi lipuvan veden liplatuksesta.
Itämaisen perinteen ammentaminen ei tarkoita hippiliikkeeseen liittymistä tai joutilaisuuteen heittäytymistä. Samanaikaisesti filosofia nimittäin ylistää uppoutumista oman tiensä kulkemiseen ja itselle mielekkään työn täydelliseen, zenmäiseen toteuttamiseen.
Erona kuitenkin on, ettei omaa tietä etsitä laskelmoiduin pyrkimyksin, vaan epäitsekkyydellä ja nöyryydellä sekä unohtamalla kaikki turha, ylimääräinen tekeminen.
Suomeksi saman voisi sanoa, ettei itseään kannata tappaa työllä, millä ei ole merkitystä.