Liisa Kauppisen kolumni: Koronakriisi on hyvä syy kysyä, kasvattaako koulutusjärjestelmä säälimättömiä itsensäruoskijoita vai sitoutuneita veronmaksajia

Liisa Kauppinen

Liisa Kauppinen

Jos jostakin syystä olen kiitollinen veronmaksaja, niin siitä, että tämä järjestelmä on suonut minulle aikaa.

Sydän syrjällään olenkin ajatellut nuoria, siis niitä parikymppisiä, jotka päättävät koulujaan ja aloittavat uusia. En siksi, että koronavirustilanteen vuoksi he eivät ole päässeet tanssimaan kahisevissa puvuissa tai heittelemään karamelleja rekan kyydistä, vaan siksi, että kaiken muun päälle he saavat tämän kummallisen ja kuormittavan maailmantilanteen kantaakseen.

Heiltä aika on jo valmiiksi puristettu kovin vähiin.

Itseltäni oppimisen riemua latisti lukiossa jo se, että opetus keskittyi niin paljon ylioppilaskirjoituksiin. En halua edes kuvitella, minkälaiseksi ilottomaksi sensorien miellyttämiskouluksi lukio taantuu, kun kirjoituksilla on aiempaa suurempi painoarvo korkea-asteen opiskelijavalinnoissa. Nykyjärjestelmä ei liioin olisi antanut anteeksi yhtä "turhaa" tutkintoa, joka kuitenkin on antanut minulle valtavasti: korkeakouluopintoihin saatava opintotukikuukausien enimmäismäärä on kuin varkain tippunut 70 kuukaudesta 54:ään.

(Sille, joka sanoo opiskelleensa 50–60 vuotta sitten pelkän lainan turvin, muistutan, ettei nykypäivän opiskelijoita välttämättä odota nurkan takana vakityöpaikka tai velat kuittaava öljykriisi.)

Aikuistumisessa on kyse paljon muustakin kuin siitä, mitä ja miten opiskelee tai missä työskentelee. Se on haparoimista, itsensä etsimistä, kasvukipuja, valtaisia tunteita, lukemattomia ensimmäisiä kertoja ja kaikesta tästä oppimista. Opinnot tarjoavat tälle prosessille turvallisen ympäristön.

Nyt järjestelmä kuitenkin kannustaa laskelmoimaan peruskouluikäisestä asti, mikä aineyhdistelmä on optimaalinen jatko-opintoja ajatellen. Sen jälkeen – ja mieluiten välittömästi – nuori voikin keskittyä murehtimaan, miten saa sekä ajan että rahat riittämään niin, että tutkinto tulee suoritettua tavoiteajassa etäluentoa tuijottaen.

Ei ihme, että nuoret uupuvat jo opintojen aikana.

Todellisuudessa niin valintaväyliä kuin rahoituskanavia opintoihin on tietysti useita. Olennaista kuitenkin on, minkälaista viestiä järjestelmä luo. Suoriutumista jatkuvasti ja säälimättömästi pisteyttävä katse on helppo sisäistää.

Keskustelussa työssä jaksamisesta on jo ilahduttavasti otettu askelia suuntaan, jossa uupumista ei nähdä yksilön kyvyttömyytenä tehdä riittävästi mindfulness-harjoituksia, vaan myös rakenteellisena ongelmana. Työnantajille suureksi valtiksi työntekijöiden sitouttamisessa onkin nousemassa heidän hyvinvoinnistaan huolehtiminen.

Koronakriisi olisi hyvä syy ottaa tarkasteluun myös se, minkälaista perustaa työelämälle ja tulevien työntekijöiden mielenterveydelle rakennetaan jo opintojen aikana. Onnistuuko järjestelmä sitouttamaan tulevat veronmaksajat?

Kirjoittaja on uutistoimittaja.

Kommentoi