Jussi Murtasaaren kolumni: Taidetta sotilaiden makuupusseista

Jussi Murtasaari

Jussi Murtasaari

Kävelin Pärnun katuja. Nautin auringosta ja virolaisesta arkkitehtuurista, kun katseeni kiinnittyi kylttiin.

Näyttely lupasi ukrainalaista taidetta.

Muistan rakennuksen tunkkaisen tuoksun sekä näyn, joka pysäytti.

Keskellä huonetta oli pino pahvilaatikoita, joissa oli ukrainalaisten sotilaiden käyttämiä makuupusseja.

Oli kesä 2015, ja minä koin vahvan taide-elämyksen.

Mikä lopulta on taidetta? Entä missä menevät taiteen sopivaisuuden rajat? Näitä asioita pohdiskelin tänä kesänä. Kimmokkeena oli Iisalmen Koivukujabiennaalista poikinut somehässäkkä.

Oli kesä 2015, ja minä koin vahvan taide-elämyksen.

Kuvanveistäjä Heimo Suntion hirttäytynyttä ihmistä kuvannut Muisto merkin ja eleen välissä -teos sai tuohtuneen vastaanoton sosiaalisessa mediassa. Luultavasti osittain mittakaavavirheen takia. Valokuvat saivat teoksen näyttämään perusjampan kokoiselta, vaikka se oli oikeasti vain parikymmensenttinen. Toki keskustelun sytykkeenä oli myös se, kuinka mielekästä on kuvata taiteen keinoin itsemurhaa keskellä kaupunkia.

Suurimmasta osasta viesteistä kuitenkin näki, että itse veistosta ei oltu nähty paikan päällä. Silti oli kiire tuulettaa oma näkemys, tunnelma ja tuomio, vailla tajua kontekstista.

Heimo Suntion Muisto merkin ja eleen välissä -teos herätti iisalmelaisissa keskustelua. Kuvassa Koivukujabiennaali 2021 -näyttelyn kuraattori Kaarina Kaikkonen. Oona Seppänen

Aihe vaivasi minua. Niinpä karautin yhtenä kesälauantaina Iisalmeen.

Itsemurha-teos oli pysäyttävä, minikoostaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi.

Pidemmäksi toviksi pysähdyin katsomaan Suntion tekemää veistokokonaisuutta, joka kuvasi kuolemaa luistelemassa. Hörähdin nauruun, kun huomasin kuoleman kantavan sylissään erotuomarin pilliä.

Olen tottunut stereotypiaan, että museoihin tai taidenäyttelyihin mennään kokemaan sisäinen oivallus tai yhteiskunnallinen välähdys. Siinä hetkessä oli kuitenkin vapauttavaa vain viihtyä ja nauraa suomalaistaitelijan mustalle huumorille. Kolumni jatkuu videon jälkeen.

Olen taiteen pienkuluttaja. Siltikin vähäiset kosketukseni aihepiiriin ovat tuntuneet merkityksellisiltä. On vaivannut mieltä, askarruttanut, tarjonnut uutta näkökulmaa elämään.

En esimerkiksi pitänyt Kuopion Leonardo da Vinci -näyttelyä kovin kummoisena. Vaan kun sain virtuaalilaseilla tutustua taiteilijan työpajaan, olin aivan myyty. Huikea kurkistus menneisyyteen, mutta samalla tulevaisuuden teknologiaan.

Kokemuksieni perusteella sanoisinkin, että se maalinroiske kankaalla, makuupussi pahvilaatikossa tai itsemurhaveistos koivukujalla voi saada aivan uusia merkityksiä, kun sen kokee paikan päällä.

Ja korostaisin vielä, että jokaisen kokemus taiteesta saa olla omakohtainen. Ei roiske kankaalla välttämättä avaudu, vaikka sen jossakin museossa tai galleriassa käy katsomassa.

Mutta aina kannattaa yrittää. Katsokaa vaikka oheiselta videolta, millaisen taidekokemuksen edesmennyt Tony Halme kävi läpi tutustuessaan Yoko Onon taiteeseen. Tästä aiheesta voit lukea lisää myös täältä.

Kommentoi