Sankarin viitta on raskas kantaa

Seppo Kononen

Seppo Kononen

Suomessa julkisuudessa hiihdetään nyt lähipäivät ankarasti, kun entinen mestarihiihtäjä Jari Isometsä on kertonut elämäntarinansa ja omat muistonsa Lahden vuoden 2001 MM-hiihtojen dopingskandaalin syistä ja seurauksista.

Paljon hän ei sano muistavansa noista ajoista, koska kiellettyjen aineiden käytön paljastuttua olo oli kuin ”vähän niinkuin olisi puudutuspiikillä pistetty aivoihin”. Toisin sanoen: pystyi kyllä toimimaan, mutta ”ei tajunnut loppupeleissä mitään”, kuten Isomettän poika -teoksen kirjoittanut Soili Pohjalainen kuvailee.

Teemu Selänteen tai Kimi Räikkösen tapaisten urheilusankareiden elämäntarinat ovat olleet viime vuosien myydyimpien kirjojen listalla, joten menestystä voi povata myös Isomettän pojalle – olkoonkin, että tässä tarinassa on myös tuo karvas jälkimaku.

Lahden kisat toivat suomen kieleen uuden sanan: Hemohes. Jos veridopingin paljastuminen ja mitalien menetys sai kansakunnan sydämen vuotamaan verta, kaikkein suurin vaikutus sillä oli tietysti hiihtäjiin itseensä. Kysyy luonnetta, kun sankarin viitta vedetään harteilta armottomasti koko maailman silmien edessä. Isometsä sen kesti ”rehellisenä Lapin miehenä”, mutta sankareista suurin, pohjoispohjalainen Mika Myllylä, ei kestänyt. Miksi näin? Miksi elämä kohtelee ihmisiä eri tavoin yhteisen onnettomuuden jälkeen? Lujimmatkaan luonteet eivät ole täysin itsensä herroja. Suuri vaikutus on sillä, missä oloissa ihminen on varttunut.

Vuosikymmenen Lapissa asuttuani opin tuntemaan Tornionjoen väylänvartta. Siellä lakia on ikiaikaisesti totuttu noudattamaan ns. tilanteen mukaan. Sota-aikainen joppaus, elintarvikkeitten salakuljetus joen yli Ruotsista, samoin kuin kieltolain aikainen viinaralli olivat niin tuottoisia elinkeinoja, että riskinottajia riitti. Sankareita olivat ne, jotka nokkelimmin hämäsivät virkavaltaa.

Mika Myllylän lähtökohdat olivat toiset. Sankariksi ei tulla maalaisoloissa vippaskonstein, vaan toisten ihmisten arvostus saadaan kovalla ja rehellisellä työllä. Kukaan ei epäile, etteikö Myllylä olisi harjoitellut hiihtoa veren maku suussa. Valmennuksen vippaskonsti oli vain liikaa. Meni maine ja kunnia ja katosi itsetunto. Alkoholi on huonoin lääke niiden palauttamiseen.

Meni maine ja kunnia.

Isometsälle on tullut itku, kun hän on käynyt pari kertaa karpaasitoverinsa haudalla Haapajärvellä. Itkettää Myllylän kohtalo meitä kaikkia.

Kahdessa vuosikymmenessä Suomen hiihto on palannut taas kansainväliselle tasolle.

Mutta käsi sydämelle: Vaadimmeko yhä sankareita mihin hintaan tahansa?

Kirjoittaja on Savon Sanomien aiempi artikkelitoimittaja.

Kommentoi