Seppo Konosen kolumni: Kiire on tullut kalliiksi Suomelle

Seppo Kononen

Seppo Kononen

Eka kerta jää yleensä mieleen, ja nyt kun kannetaan huolta kirjan tulevaisuudesta, muistan hyvin ensimmäisen kirjaostokseni yli kuuden vuosikymmenen takaa. Se oli Veli Merikosken Kansalaisen ABC-kirja.

Miksi juuri se keskikoulun ekaluokkalaisen reppuun? Siksi, että se oli halvin teos Kiuru-Kirjan sen talven alennusmyynnissä, kalliimpaan ei ollut varaa.

Pikku kirjasen luin useammankin kerran läpi myöhemmin. Yksi Merikosken 1950-luvun kasvuhenkisistä ennusteista oli, että Suomessa on elintilaa noin 15 miljoonalle ihmiselle. Suomalaisia oli tuohon aikaan reilut neljä miljoonaa, joten hyvässä lykyssä väkimäärä olisi ollut liki nelinkertaistaa innokkaalla lastenteolla.

Merikosken roknoosi petti pahasti. Seitsemän vuosikymmenen ja kolmen sukupolven jälkeen meitä on edelleenkin vain 5,5 miljoonaa, ja jos nykyiset ennustajaeukot ja -ukot ovat oikeassa, tuokin luku lähtee pian laskuun.

Mikä sokaisi Merikosken? Suurimpana syynä olivat todennäköisesti 1940-luvun lopun huikeat syntyvyysluvut, kun sotavuosien tappioita kurottiin umpeen. 120 000 uutta suomalaista vuodessa, kun nyt kyetään isommalla porukalla enää alle puoleen tuosta.

Toinen syy: 1950-luvun alussa tuskin osattiin ennakoida yhteiskunnan koneellistumista, joka alkoi vauhdittua heti seuraavalla vuosikymmenellä.

Mikä sokaisi Merikosken?

Yksi kone ei korvannut vain yhtä, vaan useimmiten ison liudan ihmisiä. Jo 1960-lopulla oltiin siinä tilanteessa, että parisataa tuhatta ylimääräistä suomalaista siirtyi tai siirrettiin pyörittämään koneita Ruotsin tehtaille. Se turvasi leivän lähtijöille, mutta oli toisaalta valtava ihmisresurssin menetys Suomelle.

Yhteiskuntapolitiikan iso virhe on ollut viime vuosikymmeninä siinä, että kaiken on pitänyt tapahtua meillä hetkessä. On ollut kiire saada uutta ja entistä parempaa ajattelematta, että kiireestä tulee yleensä jälkilasku, joka on usein isompi kuin alkuperäinen investointi.

Ainakin pikaisesti kyhättyjä homekoulujaan tai päiväkotejaan korjaavat kunnat sen tietävät. Keskiaikaiset kivikirkot ovat seisoneet mäillään jo yli puoli vuosituhatta, Kaavilla ei tämän päivän betonipyhättö kestänyt nyt edes neljää vuosikymmentä.

Surullista, että yhteiskunnan muutoinkin niukoista varoista turhan iso osa menee vanhojen virheiden ja hukkainvestointien paikkaamiseen. Ne miljardit ovat pois henkisesti ja taloudellisesti vahvan tasavallan rakentamisesta ja ylläpidosta.

Kirjoittaja on Savon Sanomien aiempi artikkelitoimittaja.

Kommentoi