Pääkirjoitus 18.1.2022 Hallinto on rakennettava juhlapuheiden mukaan

Kokonaisturvallisuuden käsite on tuttu jokaiselle suomalaista turvallisuuspolitiikkaa tuntevalle kansalaiselle. Se tarkoittaa varautumisen yhteistoimintamallia, jonka mukaan viranomaiset, elinkeinoelämä, järjestöt ja kansalaiset huolehtivat yhteistuumin yhteiskunnan elintärkeistä toiminnoista. Niitä ovat tietysti puolustuskyky, talous, huoltovarmuus, kansainvälinen toiminta ja sisäinen turvallisuus, mutta myös muun muassa henkinen kriisinkestävyys, väestön toimintakyky sekä johtaminen.

Ulkopoliittisen instituutin johtava tutkija Charly Salonius-Pasternak huomauttaa kitkerästi, että hallintoa ei ole organisoitu kokonaisturvallisuuden näkökulmasta, vaikka strategioissa ja juhlapuheissa siitä paljon puhutaan. Myös turvallisuushallinnon professori Sirpa Virta yhtyy arvioon samoin kuin entinen sisäministeri Kari Rajamäki (sd.) ja entinen puolustusministeri Seppo Kääriäinen (kesk.) (Savon Sanomat 17.1.).

Erityinen huoli kohdistuu sisäministerin asemaan hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa (utva) juuri nyt. Nykyinen sisäministeri Krista Mikkonen (vihr.) ei osallistu valiokunnan kokouksiin kuin silloin, kun käsiteltävänä on sisäministeriön asioita. Hänen edeltäjänsä oli valiokunnan vakiojäsen, koska hän oli samalla puolueen puheenjohtaja Maria Ohisalo (vihr.). Turvallisuuspolitiikan asiantuntijat ja ex-ministerit ovat oikeassa. Sisäministerin alaisuudessa toimiva ministeriö on pieni, mutta hallinnonala on suuri. Siihen kuuluvat poliisiasiat, maahanmuutto, rajavalvonta, hätäkeskukset, Pelastusopisto, turvallisuus- ja tiedustelupalvelu sekä siviilikriisinhallinta.

Turvallisuuskysymysten luonne on muuttunut. Puhutaan kyberturvallisuuden uhista ja hybridivaikuttamisesta. Sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden raja ei enää ole niin selvä kuin se kenties joskus aikaisemmin on ollut. Uhat saattavat olla päällekkäisiä tai ne lomittuvat. Sisäministeri on keskeinen turvallisuustoimija. Hän on hallinnonalansa laajuuden ansiosta erittäin hyvin informoitu sisäisen turvallisuuden asioista. Siksi hänen kuuluu ilman muuta olla utvan ja tp-utvan kokouksissa aina paikalla. Muutoin utvan tilannekuva voi jäädä vajaaksi.

Valtiopäiväneuvos Rajamäki kertoo puolustusministeriön aktiivisuuden syyksi sisäministerin heikennettyyn asemaan utvassa. On käsittämätöntä, että sisäministerin puuttumista valiokunnan vakiokokoonpanosta selittää ministeriöiden reviirien mustasukkainen vartiointi. Tilanne onkin korjattava pikimmiten.

Professori Virran ideaa uudesta sisä- ja turvallisuuspoliittisesta ministerivaliokunnasta utvan rinnalla sopii toki harkita, tosin kokonaisturvallisuuden näkökulmasta idean logiikka ontuu.

Turvallisuuskysymysten luonne on muuttunut.