Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Jaana Hiltusen kolumni Menikö kuupperi alle 12 minuutin jo 7-vuotiaana? – Lisää omakehua kiitos

Nämä ovat niitä olumppiahuuman päiviä, kun noin 4,2 miljoonaa suomalaista paljastaa olleensa nuorena poikkeuksellisen lahjakas urheilija. Niin kävi viimeksi, kun juteltiin kaverin kanssa siitä, millä periaatteilla kannattaa hankkia karvapohjasukset, nuo koko kansan autuaaksitekevät hiihtimet.

Kamu oli suksikaupoilla lesottanut olleensa takavuosina kovakin tekijä.

– En tiiä miks, mutta sanoin myyjälle, että moni hiihtoseura oikein houkutteli riveihinsä.

En halunnut jäädä hopealle, joten:

– Mutta sinä et varmaan tiennytkään, että minähän olen ihan oikeasti hiihtänyt SM-tasolla. Joten tekniikka on muistissa, mutta paketti varmaan hajoaa aika noppeesti, kun kunto on niin huono nykyään.

No juuuu. SM-tasolla hiihtäminen tarkoitti tässä yhteydessä kertaluonteista yskösten sävyttämää viadolorosaa hopeasompakisojen VIESTISSÄ, eikä kaveriakaan varsinaisesti oltu kosiskeltu muualle kuin ehkäpä lähipupiin yksille.

Se on jännä ilmiö, että urheilusuoritusten saralla muistelemme mieluusti takavuosia. Miten kova tulos tulikaan kuupperissa. Että satanen lähti alle 12 sekunnin. Ja kiekossakin tuli piirinmestaruus, mutta sitten meni käsi tai polvi tai mikä hyvänsä. Itsekin nostan mieluusti esille urheilutaustan, vaikka nykypäivänä on tullut keskityttyä enemmän keskikehonrakennukseen.

Vähemmälle huomiolle jää se, miksi menestys ei sitten jatkunutkaan olympialaisiin asti, vaikka lahjoja ja kykyä oli niin, että niitä kannattaa vielä vuosikymmentenkin jälkeen muille hehkuttaa.

Ehkä vanhoilla urheilutuloksilla prassailu on yksi tehokkaimmista tavoista nostaa pikkuisen itsetuntoa. Ei meitä kuitenkaan liikaa kehuta työelämässä, harrastuksissa tai kotonakaan. Omakehu haisee, lällällää, mutta jos se rajoittuu 30 vuoden takaisten suoritteiden humoristiseen hehkuttamiseen silloin tällöin, antaa mennä vaan.

Sitä paitsi, onhan monella aihettakin pieneen fiilistelyyn urheiluhistoriansa saralla. Ainakin itse olen ikuisesti ylpeä esimerkiksi oman lähiomaiseni saavutuksesta, jolla hän oli todella lähellä huippu-urheilun kuuminta ydintä.

Puijon legendaarisissa talvikisoissa joskus 80-luvulla ihmisvetonaulana oli Juha Mieto. Koska teennäiset yhteisselfiet julkimoiden kanssa olivat tuolloin vasta kaukana horisontissa, hiihtosankarimme edessä luikerteli pitkä nimikirjoitusjono.

Kun Kurikan jätti kumartui antamaan seuraavaa nimmaria, pikkusiskoni, tuo tuleva keihäänheiton piirinmestari, sattui seisomaan Mietaan mämmiroveen puolella.

Ja kas, pikkuinen nenä napsahti suoraan mestaritason pakaroiden väliin Puijon pimenevässä illassa.