Jussi Murtasaaren kolumni Rutjan meren hiljainen tanssi taivaalla

Siellä ne taas olivat. Kuten tänä talvena monta kertaa aiemmin. Tulivat ja menivät. Hailakoivat, voimistuivat, muuttivat muotoaan.

Olen nähnyt niissä sotajoukon, kolmihaaraisen kynttilänjalan, hevoslauman ja alkuräjähdyksen. Kaikki tietenkin mielikuvituksen luomaa, koska sehän on vain kelmeän vihreää valonäytöstä. Joskus punaistakin.

Itä-Suomen kansanperinteessä ne tunnetaan tulirepoina, jotka huiskaisevat kekäleisellä hännällään taivaankannen loimuamaan öistä valoa.

Vaan tiede on nämäkin kettumikot kesyttänyt käpylautaan. Syvimmällä sydänmaallakin asusteleva äijänkämpyrä tietää, että pohjanen välyää, kun aurinkotuulen mukana kulkevat hiukkaset törmäävät maan yläilmakehään. Energia purkautuu valona. Noin niin kuin yksinkertaistettuna.

Tieteelle revontulet ovat osa avaruussäätä. Minulle mielikuvituksen ruokkija, mutta myös rauhoittaja. Siis rauhoittaja silloin, kun niitä näkyy. Tänä talvena on usein näkynyt.

Aika unohtuu, kun seuraa kelmeiden telmijöiden leikkisää muodonmuutosta.

Koronat, bensan hinnat, torviprotestit, etäiset sodan uhat. Ne liukuvat taka-alalle, kun katse kääntyy taivaalle.

Kuikuilen useimmiten taivaanvalkeita kodin kuistilta tai makuuhuoneen ikkunasta. Maisemaa raamittaa edessä aukeava roudan murjoma sänkipelto ja jään tiukkaama pieni lampi. Niiden yllä estradi, jonka reposet ovat ottaneet omakseen.

Aika unohtuu, ja onneksi ajatuksetkin, kun seuraa kelmeiden telmijöiden leikkisää muodonmuutosta.

Halusin tietenkin esitellä taivaan ilmiön lapselleni, jonka tiedonjano herpaantuu vain yöunien aikana, jos silloinkaan.

Vihdoin se ilta koitti, kun olimme vielä molemmat hereillä, ja taivas alkoi vihertää.

Napsautin valot pois. Katseet kohti korkeuksia.

Kokemus ei ollutkaan innostava. Pimeys sekä tähtien kaverina vellova omituinen valosaareke olivat pienelle miehelle pelottavia.

Ajattelin ensin, että minun on suojeltava jälkikasvua kaikelta, mitä hän keksiikään pelätä. Sitten tajusin, ettei se mene pelkästään niin. Minun on autettava häntä ymmärtämään kaikkea sitä, mitä hän keksiikin pelätä, koska joku päivä hänen on kohdattava pelkonsa yksin, erossa minusta.

Niinpä minä selitin sen, minkä pimeydestä ja revontulista tiesin ja osasin.

Poika rauhoittui. Aika ja ajatukset unohtuivat.

Oli vain Rutjan meren hiljainen tanssi taivaankannella.