Jaana Hiltusen kolumni: Karjalaan takaisin – Kertomus evakkojuurista yhdisti heti ison joukon ihmisiä

Sultsinat, vatruskat ja karjalanpiirakat pötköttelivät kohmeisina karsinoissaan Kuopion torilla.

Paperiraha vaihtoi omistajaa vilhakkaasti, kun ei tuo korttikone nyt toiminut. Pöydän toisella puolella seisoi mies, joka oli ruokkinut karjalaisilla perinneleivonnaisilla torikansaa vuosikausia.

Viime viikkoina puheenaihe pöydän yli oli ollut vakio. Sota, evakot, karjalaiset juuret.

– On niistä paljon nyt saanut puhua, mies tuumasi, kun survoin pari sultsinapussia reppuun ja kyselin kuulumisia.

Vastaus ei yllättänyt, puhe oli noussut syövereistä pinnalle myös omassa elonpiirissäni.

Somessa jaettiin tarinoita isovanhemmista. Mistä he olivat lähteneet, minne asettuneet, mitä kohdanneet.

Yksi tällainen ikätoverin tekemä koskettava postaus yhdisti muutamassa minuutissa ison joukon tuttuja ihmisiä kertomaan menneestä. Kolme meistä oli samasta pitäjästä tulleiden evakkojen jälkeläisiä. Tai ei, eivät he evakkoja meille ole olleet, vaan ukkeja ja mummoja, mammoja ja pappoja. Emmekä me jälkeläisiä vaan mummonmukeloita.

Kaveri vinkkasi liittymään Ihana Impilahti -ryhmään, ja niin myös tein. Muutama haku, ja siellä he olivat, tutut kasvot mustavalkokuvissa. Kertomukset, jotka olivat olleet arkielämää ja muuttuneet myöhemmin tarinoiksi.

Samalla siellä oli paljon uutta. Katselin karttoja, luin selontekoja ja hämmästelin, miten monet hakivat siellä viidensiä tai kuudensia serkkujaan tai naapuritalojen lapsia, jotakuta, jolla olisi jotain yhteistä historiassa. Edes jotain pientä yhteistä.

Ukrainan pakolaisten tilanne tietysti koskettaa, kauhistuttaa ja surettaa jokaista, jolla on sydän. Meillä Suomessa se vavahduttaa suoraan vielä tuhansia ja tuhansia ihmisiä, jotka itse muistavat evakkomatkansa ja kaiken mikä siihen liittyy. Meille jälkipolville tuo jälkeenjäänyt paikka, kaunis karjala, on muistojen onnela. Se kuva Karjalasta on maalattu, ja se kertoo olennaisimman.

Ehkä Karjala oli kuitenkin aivan samanlainen paikka kuin mikä muukin suomalainen seutu. Metsiä, jokia, järviä, peltoja. Mutta se oli koti, joka oli pakko jättää.

Se tekee siitä kauneimman paikan sydämessä ja siksi sinne on ikuinen kaipuu, joka ilmeisesti jatkuu myös jälkeläisissä.

Moni meistä haluaa käydä isovanhempien synnyinseuduilla tai on jo käynytkin. Itse ehdin käydä siellä mummon kanssa ja kuulla tarinat ja muistot, nähdä pusikoituneet paikat ja kivijalat.

Ei se ollut matka joka tehdään kilometreissä. Se oli matka ihmismieleen, ja siksi tärkein matka, minkä voi ikinä tehdä.

Sitä arvokkaampi on vain matka takaisin omaan kotiin. Toivottavasti ukrainalaisilla on siihen vielä mahdollisuus.

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Mistä tänään puhutaan?

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut