Jukka-Pekka Räsäsen kolumni Jotta muistot eivät koskaan himmenisi

Siivosin viikonloppuna kirjahyllyä. Sieltä käsiini sattui pieni kivestä veistetty valokuvakehys, jossa on isoäitini nuoruuskuva. Tummaan kiveen kuvan molemmin puolin oli vuoltu taidokkaasti Jalkaväkirykmentti 5:n tunnukset. Kehyksen pohjaan oli kaiverrettu päivämäärä: 17.7. -43.

Isoisäni taisteli niin sanotussa Aaverykmentissä. Rykmentin historiikin kirjoittaneen eversti Vilho Tervasmäen mukaan nimen taustana on, että rykmenttiä käytettiin muita herkemmin pitkiin ja vaivalloisiin korpikoukkauksiin, jolloin JR 5 putkahti tiukkaan paikkaan kuin aave konsanaan helpottaen naapurijoukonkin tilannetta.

Kämmenen kokoinen valokuvakehys on kuin aikakapseli sodan keskeltä. Kaikesta päätellen ukkini on kaivertanut sen aikansa kuluksi sopivan rauhaisassa hetkessä. Kehyksen päivämäärä osoittaa, että hän oli täyttänyt 25 vuotta vain pari päivää aiemmin, oltuaan sodassa jo kaksi vuotta.

Mietin, millaisia ajatuksia ukkini päässä on noihin aikoinin myllännyt. Omaehtoisesti hän ei koskaan jälkeenpäin puhunut sodasta.

En törmännyt kyseiseen kehykseen ensimmäistä kertaa. Mutta nyt sen kertoma tarina tuntui erilaiselta. Kun 15 vuotta sitten itse kotiuduin vuoden mittaisesta varusmiespalveluksesta, armeija-aika oli tuntunut lähinnä roolileikiltä. Valmistauduttiin johonkin, mitä ei koskaan tapahtuisi ja opeteltiin taitoja, joita ei ikinä olisi tarvetta käyttää.

Koska eihän enää koskaan niin voisi käydä Euroopassa.

Koska eihän enää koskaan niin voisi käydä.

Sattumalta tänä päivänä, 29. maaliskuuta vuonna 1809 Suomen säädyt vannoivat Porvoon valtiopäivillä uskollisuutta Venäjän keisari Aleksanteri I:lle. Vaikka Suomen sodan päättänyt Haminan rauhansopimus kirjoitettiin vasta saman vuoden syyskuussa, voidaan Ruotsin vallan Suomessa katsoa päättyneen noilla valtiopäivillä. Jouduimme itäisen naapurimme alle, autonomisena suuriruhtinaskuntana, mutta tiukasti Venäjän etupiirissä.

Itsenäisyytemme jälkeen noihin aikoihin ei ole ollut tarvetta haikailla, vaikka naapuri on yrittänyt ajoittain nostaa esiin toisenlaistakin ajatusmallia.

Ukkini ja mummoni saivat elää yhdessä pitkän elämän. Nyt kivinen valokuvakehys muistuttaa minua heidän tekemistään uhrauksista. Yhä vieläkin kehyksen takana on murtunut pahvin pala, johon ukkini on kirjoittanut nimensä ja yhteystietonsa.

Jotta kehys ei koskaan katoaisi.

Jotta muistot eivät himmenisi.

Kirjoittaja on uutistoimittaja.

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Mistä tänään puhutaan?

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut