Eeva Lankolaisen kolumni: Onko sinulla oikeasti aikaa tämän lukemiseen?

Ekoisi Leo Straniuksen kerrotaan olevan henkilö, joka elää kuten opettaa. Alkuvuodesta Straniukselta julkaistiin kirja, jossa hän opettaa, kuinka elää.

Straniuksen teos Tehokkuuden taika – näin voit elää enemmän herätti ilmestyessään närkästystä. Kun kansalaisvaikuttaja kertoi treenaavansa pohkeita hampaita harjatessaan tai kuuntelevansa äänikirjoja tuplanopeudella, käytti moni muu omaa aikaansa kyselemällä verkkokeskusteluissa: mitä elämää tuollainen pingotus oikein on?

Straniuksen logiikalla tärkeät asiat tehdään näkyviksi ottamalla niille aikaa. Ihmissuhteiden kohdalla se kuulostaa hieman koomiselta: Stranius varaa eräässä laskelmassaan lasten, puolison ja ystävien kanssa olemiseen ”pari tuntia joka ikiselle päivälle”.

Samoihin aikoihin Straniuksen kirjan ilmestymisen kanssa Helsingin Sanomat nosti verkkonsa etusivulle lempeän lujuuden lähettilään Maaret Kallion haastattelun parin vuoden takaa. Kallio kertoi tutkimusten osoittavan, että pelkästään kahden aikuisen toimiva tunneyhteys vaatii 1,5 tuntia yhteistä aikaa päivässä.

”Ihan hirveesti. Kuka siihen pystyy?” puuskahti Kallio heti perään.

Kallio ei usko laatuaikaan, vaan aikaan, joka muuttuu laaduksi. Läheisten ihmisten merkityksen tulisi olla niin suuri, ettei tunteja lasketa tai yhdessäoloa täytetä pakonomaisella tekemisellä.

Välillä tikitys olisi tarpeen.

Jos aika olisi rahaa, olisi Stranius saituri ja Kallio avokätinen tuhlari. Kumpainenkin rakastaa hyödykettään mutta nauttii siitä eri tavoin.

Mutta koska aikaa – toisin kuin rahaa – on jokaisella käytettävissään joka päivä yhtä paljon, on tuhlarin uhraus paljon ankarampi. Mistä pitää luopua voidakseen huolettomasti jaella aikaa läheisilleen? Onko ratkaisu työnteon vähentäminen vai unista nipistäminen?

Elämäntaito-oppaat on yleensä kirjoitettu saiturin näkökulmasta. Esimerkiksi hollantilaisen Rick Pastoorin Grip. Näin hallitset viikkoasi, vuottasi, elämääsi (Atena) lähtee siitä, että kalenterisulkeiset ovat ratkaisu kaikkeen, itse elämää myöten.

Oliver Burkemanin kirja Neljätuhatta viikkoa (Siltala) sen sijaan tarttuu pohjimmaiseen ongelmaan kiireen takana. 80 vuoden elämänkaareen mahtuu 4 000 viikkoa, ei enempää. Siihen ongelmaan ei auta paraskaan kalenteri, korkeintaan filosofia. Lienee ihmisestä kiinni, pystyykö elämään jatkuvasti kaiken katoavaisuus mielessään, takaraivossa tikittävä kello kumppaninaan.

Välillä tikitys olisi tarpeen. Silloin, kun etsimme ajankulua, addiktion kohdetta, mahdollisuutta hukata itsemme. Silloin, kun tuhlaamme itsekkäisiin asioihin.

Totuus on vielä karumpi kuin Burkemanin kirjassa. Edes niitä mitätöntä 4 000 viikkoa ei anneta kaikille.

Joulukuussa minulla oli kunnia saada puhua Aija Anderssonin kanssa. Minua hieman nuorempi nainen oli menettänyt jalkansa sarkooman vuoksi, ja pian tämän jälkeen syövän oli todettu levinneen. Lääkäri oli antanut Anderssonille vuoden elinaikaa, ja hän oli päättänyt kirjoittaa runokokoelman. Vuosi oli melkein lopussa ja runokokoelma valmis, mutta lääkärin ennuste ei onneksi ollut vielä toteutumassa.

Sen lisäksi, että hänestä säteili viisaus ja lämpö, tuntui tapaaminen erityisen arvokkaalta. Hän antoi yhden tunneistaan minulle.

Mutta niin on antanut moni muukin. Olenko osannut sitä jokaisen kohdalla arvostaa?

Lopuksi tunnustus. Minä en ole ehtinyt lukea kokonaan yhtään yllä mainituista elämäntaito-oppaista. Ei ole ollut aikaa.

Oma elämä on niin ainutlaatuinen ja arvokas, ettei sitä oikeastaan voi elää muuten kuin umpimähkään.