Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Iikka Taavitsaisen kolumni Mutta hetken kaikki on hyvin, ja siitä hetkestä kannattaa pitää kiinni

Nukuitteko hyvin? Vai onko niin, että eihän sitä tiedä, kun nukkui niin sikeästi?

Tämä on ollut isäni hyväntuulinen tapa toivottaa huomenta niin kauan kuin muistan. Vitsi hymyilyttää yhä, vuosikymmentenkin jälkeen siitä, kun lapsuuden koti jäi taakse. Nyt mummolavierailujen yhteydessä saman aamutoivotuksen saavat myös lapseni. Jotkut asiat eivät muutu. Ja silti kaikki muuttuu.

Hymyyn on yhtynyt ripaus haikeutta.

On helpottavaa, että aamun sananvaihto kulkee automaattiohjauksella totuttuja uria, sillä pelkään aloittaa uutta keskustelua isäni kanssa. Pelkään mahdollista umpikujaa, jossa emme enää tunnista toisiamme. Silti yritän, koska tiedostan, että joskus tätä mahdollisuutta ei enää ole.

Muistisairaus on viheliäs vieras. Se lohkaisee ihmistä pala palalta, tylsistyttää terävää, suttaa tutusta tunnistamatonta. Se on vääjäämättä etenevää luopumista jostakin, joka joskus oli. Muistisairas etääntyy todellisuudesta samalla kun todellisuus etääntyy muistisairaasta. Uutta ei enää opi, ja vanhakin hämärtyy.

Muistisairaus lohkaisee ihmistä pala palalta, suttaa tutusta tunnistamatonta.

Yhä useammin mummolassakin käy niin, että ennen niin energinen ja toimelias, elämälle utelias ihminen vain istuu hälinän keskellä käsiinsä nojaten eikä ole täysin läsnä.

Sitten silmiin syttyy tuttu katse ja kaikki on hetken kuin ennen. Viulu soi ja musiikki muistuu sävelinä, vaikka kappaleiden nimet eivät sano enää mitään.

Se on hetki, josta pidän kiinni erityisesti silloin, kun isä alkaa lukea aamun lehteä, vaikka juuri luki sen. Tai kun hän leikkaa pitsaa veitsen tylsällä puolella eikä ymmärrä, miksi veitsi ei leikkaa kuten pitäisi. Kun hän ei tunnista kermavaahtoa, vaan aikoo laittaa sitä leivän päälle. Kun hän kysyy, koska lähdetään kotiin, vaikka istuu tutulla sohvalla talossa, joka on ollut koti yli 40 vuoden ajan.

Vastaavanlaiset kokemukset koskettavat koko ajan yhä suurempaa osaa suomalaisista. Muistiliiton mukaan Suomessa on yli 190 000 muistisairasta ihmistä, joista noin puolet kärsii keskivaikeasta tai vaikeasta muistisairaudesta. Läheisten määrä on moninkertainen.

Väestön ikääntyessä muistisairaiden määrän on ennustettu kasvavan. Vuonna 2030 muistisairaita uskotaan olevan Suomessa jo 250 000.

Vaikka muistisairaudet ovat yleisempiä iäkkäillä ihmisillä, vuosittain muistisairaus todetaan noin 7 000 työikäisellä. Taudeista yleisin on Alzheimer. Se, joka isäänikin nakertaa.

Isäni pärjää toistaiseksi kotona, koska äitini pärjää isän kanssa. En voi kuin hämmästellä omaishoitajan sitkeyttä annostella päivittäin lääkkeet, huolehtia ruokailuista, hygieniasta, voinnista ja virikkeistä – ja vastata toistuvasti ärsyyntymättä samoihin kysymyksiin ja ihmettelyihin.

Elämä muistisairaan kanssa on ajoittain kuin selittäisi arjen syitä ja seurauksia kyselyikäiselle lapselle, mutta sillä erotuksella, että lapsi joskus oppii eikä enää kysy samaa asiaa uudelleen.

Muistisairaalle on tarjolla vain menolippu. Se on jotakin, mikä on lopulta hyväksyttävä, koska sen jälkeen on mahdollisuus nauttia vielä siitä, mitä on jäljellä.

Nukuitteko hyvin? Vai onko niin, että eihän sitä tiedä, kun nukkui niin sikeästi? isä kysyy, ja kun lapsenlapset mutisevat hiustensa alta, että ihan hyvin, niin minä hymyilen, koska siinä kaikki on hetken aikaa oikein.

Kirjoittaja on kulttuurituottaja.