Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Vesa Kärkkäisen kolumni Harrastus, jonka suosiota ei taida edes taantuma taltuttaa

Vielä muutama vuosi sitten en olisi uskonut kulkevani pitkin metsiä viitoitettuja mäkisiä reittejä reppua olkapäällä roikottaen. Mutta niin vain ovat tulleet tutuiksi Puijo, Huuhanmetsä, Atrain ja Peikkometsä Kuopiossa, Tarinalaakso, Ahmo ja Kunnonpaikka Siilinjärvellä, Paajalanmäki Leppävirralla, Vattuvuori Varkaudessa sekä radat Rautalammilla ja Suonenjoella.

Harrastajat tietävät jo paikannimien perusteella sanoa, että kyse on frisbeegolfista.

Voisiko joutavampaa olla, sanoisi mummoni.

En ole ainoa vanhemmalla iällä muovikiekkojen heittämiseen hurahtanut. On radoilla näkynyt myös eläkeläisiä. Yleensä radat ovat komeissa maisemissa ja väylät on rakennettu monesti metsän keskelle. Muutaman kilometrin lenkki menee kiekkoja koreihin heitellessä aivan huomaamatta. Liikunnan tehoa voi lisätä itse vaikka juoksemalla pisimmät väylien välit. Toisaalta sykettä voi tasata ottamalla vähän rennommin kuten eräs sydänlihastulehduksesta toipuva herrasmies taannoin Puijolla paljasti.

Peikkometsää kiertävät jatkuvasti pikkupoikien joukko-osastot.

Frisbeegolfin idea on kiertää radan väylät mahdollisimman vähin heitoin, siis kuin varsinaisessa golfissa konsanaan. Harrastus on vain halvempi, sillä alkuun pääsee muutamalla kiekolla, jotka maksavat tyypillisesti parikymppiä kappale. Pelaamisesta ei tarvitse maksaa yleensä mitään. Tosin maksullisia kenttiä on alkanut ilmaantua eri puolille Suomea.

Ilahduttavinta lajissa on suuri nuorten harrastajien määrä. Esimerkiksi Peikkometsää kiertävät jatkuvasti pikkupoikien joukko-osastot, jotka merkkaavat saavutuksiaan kännykkäsovellutusten kautta kavereidensakin nähtäville. Pojat ja yhä enenevässä määrin myös tytöt harrastavat lajia omatoimisesti ja vapaaehtoisesti. Intoa on niin paljon, että moni polkee kilometrien päästä radalle heittämään.

Monesta pojasta näkee, että frisbeegolf on alkanut korvata istumista kotona tietokoneen ääressä, ja se on iso juttu paitsi yksilön itsensä myös kansanterveyden kannalta. Tosin netin ääressä on pikku pakko viettää jonkin verran aikaa, sillä kisavideoiden katselu on keskeinen osa lajia. Kisoihin pääsee joskus paikan päälle. Tulevana viikonloppuna alan parhaat kokoontuvat jälleen Puijolle, missä on yksi Suomen parhaista frisbeegolfradoista. Kisa ei ole minua varten, vaan jälkikäteen on katsottava, miten huippuheittäjät selviytyvät pisimmästä eli 12. väylästä.

Frisbeegolf sopii mainiosti siihen Suomen malliin, jonka tarkoituksena on mahdollistaa jokaiselle lapselle ja nuorelle mieluisa ja maksuton harrastus.

Vaikka lajin suosion kasvulle ei kai ole näkyvissä loppua, ratojen vähäisyys ainakin hidastaa sitä. Ratoja olisi hyvä olla nykyistä enemmän myös siksi, etteivät kovimmalla käytöllä olevien ratojen metsät sairastuisi. Esimerkiksi Puijon ja Huuhanmäen kuuset kärsivät jo monin paikoin, kun niistä kovin harva on suojattu kiekkojen iskemiltä ja puiden juurten yli kulkevia väyliä ei ole kestävöitetty. Pihkaa valuvista kuusista tulee helposti kirjanpainajien herkkupöytiä.

Taantuma uhkaa monia harrastuslajeja, mutta frisbeegolfin suosiota se tuskin taltuttaa. Ratojen ilmaisuus mataloittaa lajin aloittamisen kynnystä. Toiseksi frisbeekiekkoja ostavat tyypillisesti vanhemmat ja etenkin isovanhemmat, jotka eivät varsinkaan tingi kustannuksista, jotka hyödyttävät ja ilahduttavat lapsia.

Niin muuttuvat ajan saatossa mummot ja papat, me joutavat.